Pettymys.
Tämän tuloksena oli, että nuori mies joutui aivan suunniltaan.
Hänellä oli kaksi päivää aikaa käsittää tämä täydelleen, ennenkuin hän
jälleen näki Lucynsa. Se oli enemmän kuin kylliksi. Mutta viime hetkeen
asti hän toivoi sen olevan erehdystä. Miksi tällaista olisi jälleen
tapahtunut? Mutta tietysti se oli jo tapahtunut. Häntä ei miellyttänyt
laskea, miten usein. Hän tunsi vain olevansa pahoillaan ja onneton
siitä, että niin oli. Kaikki oli aina niin hauskaa johonkin määrättyyn
hetkeen saakka. Sitten jollain tavoin — hän ei itse koskaan voinut
sanoa miten — kaikki pilasi itsensä. Inhoittava pettymys! Tuntea, että
kaikki tällä kertaa oli ollut niin jännittävän erilaista, sellaista,
että se muuttaisi koko elämän ja oman luonteemme, ja sitten — sitten
tuntea se murskana käsissään, jättämättä jälkeensä muuta kuin kauhun
tulla sidotuksi noihin jäännöksiin!
"Mutta kuitenkin", ajatteli nuori Laverock ajaessaan kapteeni Smithin
moottoripyörällä sunnuntairetkelleen, "kaikki voi vielä tulla hyväksi,
kun pääsen perille — —"
Hän kohtasi Lucyn juuri ennen saapumistaan Siniseen Bungalowiin. Hän
oli havumetsässä, keräten käpyjä pehmeältä sammalmatolta suureen
leveäpohjaiseen koriin, joka hänellä oli kädessään.
"Oi! te olette tullut!" huudahti tyttö hiukan oudolta kajahtavalla
äänellä. "Emme luulleet teidän voivan tulla niin aikaisin!"
"Ei, olen todellakin hiukan liian varhainen", vastasi nuori Laverock
vakavasti ja kohteliaasti moottoripyörän yli. Hänen ensimmäinen
katseensa oli kertonut hänelle pahimman.
Kaikki oli lopussa.
Tyttö oli äärettömän iloinen hänet nähdessään.
Ryhti, itsehillintä, keimailu, varmuus hänen
omasta pienestä kuningatarkunnastaan oli kaikki haihtunut. Sen mukana
oli häipynyt "Lucy Joyn, toisen Mary Pickfordin, tähden", loisto.
Täällä hänen paikallaan seisoi pieni ja mitätön olento, korkeiden
ruskeiden mäntyjen runkoja vastaan, puettuna tyypilliseen "pikkutytön
pukuun", joka oli tehty kirjavanvärisestä karttuunista. Suorassa,
lapsellisessa puserossaan, hameen lepattaessa hänen solakoitten
sääriensä ympärillä, vaaleankeltaisen tukan liehuessa tuulessa
olisi hän voinut olla yhdeksänvuotias eikä — miten vanha hän
olikaan? Yhdeksäntoista. Joka tapauksessa juuri päässyt koulusta.
Eikä taiteilijakaan. Tavallinen, sievä pikku tyttö, joka omituisen
onnenpotkauksen kautta oli tullut kuuluisuudeksi omalla tavallaan,
nousukas. "Aivan tavallinen pikku tyttö", kaikui Archien sydämessä.
Mutta hänen täytyi kuitenkin olla varma asiastaan.
Hän sanoi kohteliaasti: "Te unohditte jotain leirillemme
perjantai-iltana."
"Unohdinko?" Ehdottomasti syyllinen, tuo lintumainen ääni.
Archie katsahti häneen. Siitä ei voinut erehtyä. Hän tiesi sen.
Hän otti sen taskustaan, tuon pienen säälittävän suosionosoituksen.
"Oh", sanoi Lucy Joy katsahtaen siihen. "Niin, se on minun — —"
Ei siis ollut mitään toivoa, että se olisi ollut äidin tai tädin, että
se olisi joutunut sinne erehdyksestä. Se oli hänen oma tahtonsa.
Tyttö katsahti häneen ujona ja punastuen — niin, jopa odottavanakin.
Hän odotti todella hänen sanovan "Lucy!" sillä äänellä, jolla hän oli
sen sanonut muutamia iltoja sitten.
Nuori mies oli avuton eikä sanonut mitään. Hänellä ei ollut mitään
sanottavaa.
Tyttö parka, joka yhä taisteli totuutta vastaan, sanoi itselleen, että
nuorukainen "ei uskaltanut, koska hän oli Lucy Joy"... ja teki pienen
yrityksen kohtaloa vastaan.
Hän jäykisti leukansa, pakoitti itsensä hymyilemään ystävällisesti ja
sanoi: "Voitte pitää sen."
"Mitä?" huudahti Archie kauhistuneena.
"Nenäliinani. Voitte pitää sen, jos tahdotte. Jonkinlaisena
onnentuojana, muistona, tiedättehän; muistaaksenne — —"
Hänen äänensä petti hänen nähdessään miehen kasvojenilmeen.
Hän sanoi yksinkertaisesti: "Oi, kiitoksia paljon", ja pisti nenäliinan
jälleen taskuunsa.
Vain se voima, joka oli luonut heidät molemmat, olisi voinut sanoa,
kumpi heistä oli sillä hetkellä onnettomampi, tyttö vaiko poika.
* * * * *
On vahinko, ettei Dante kuvaile iltapäiväteetä Kiirastulessa.
Tarvittaisiin lainauksia siitä säestämään selostusta Archien ateriasta
Joyn puutarhassa, missä peipposet visertelivät lintulammikon ympärillä
ja perhe oli harvinaisen hiljaa, ja vain äidin ja tädin silmät
kysyivät: "Mikä nyt on? Mitä on hullusti? Mitä, mitä se on?"
Hän lähti niin pian kuin hyvä tapa salli. Seuraavalla viikolla hänen
täytyi lähteä Walesiin, sanoi hän. Tämä oli hänen jäähyväiskäyntinsä.
Hänen kasvojenilmeensä hänen sitä sanoessaan olisivat saaneet äidinkin
pahoilleen nuorukaisen tähden.
* * * * *
Entä tyttö?
Lucy Joy pakeni ylös huoneeseensa heti hänen mentyään. Tehden eleen,
mihin hän ei koskaan olisi kameran edessä pystynyt, hän heittäytyi
vuoteelleen puolittain tyynyjään, puolittain äitinsä olkapäätä vastaan,
ja nyyhkytti tuota mahdottomuutta, jota hänen sydämensä oli kaivannut.
Hän itki rehellisesti.
"Äiti! Täti! Minä pidin hänestä! Minä pidin, äiti! Luulin hänenkin
välittävän minusta. Olin varma siitä. Hän oli niin toisenlaisen
edellisenä iltana, täti — —"
"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan
matolta vuoteen ääressä. "Hän
kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät
niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän
itsensäkään olevan oikein onnellisia."
"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan
kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen
hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani
kohtaan!"
Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen
välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt
mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama
olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"
"Lu, kultaseni! Sellaiset miehet eivät koskaan ole hyviä avio —"
"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin
sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni
ihanaa, urani, ja matkustaminen... ja sir John, joka lähetti persikoita
ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"
Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin
myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä
pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage
Courtiin, äiti — —"
"Lapseni! Miten voit ajatella niin kauheita asioita?"
"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes
huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan
niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia
he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole
mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin
kanssa, täti!"
Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta."
Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle
harmaat silkkisukat ja hieroessaan
pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on
kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on
nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"
"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni
pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää
— —"
"Tiedän sen, lapseni, tiedän."
"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä
katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"
"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja
mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.
Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina.
Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä
piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan,
mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka
muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa
pettymyksestä.
Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa.
Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi
kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai
kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri
kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.
Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän
lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi
jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.
Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua
hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! —
epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia
seikkailuja kohti.