Hän näppäili uudelleen kieliä ja näytti nopeasti valitsevan sopivia
säkeitä loputtoman pitkästä serenaadista, joihin jokainen rintamalla
oleva rykmentti lisää muutamia uusia säkeistöjä.
"Nämä eivät olleet oikeat sanat —"
"Mitä Te tarkoitatte —?"
"Ei, jatkakaa vaan —!"
"Niin, olkaa hyvä ja jatkakaa vaan edelleen", pyysi mrs Joy. "Olen
varma, että ne juuri ovat all right, sillä Tom-raukalla oli tapana
laulaa niitä, kun olimme kihloissa!"
"Niin pienen pienet jalkas on,
kun pienet olla voivat,
ja nilkkasi nuo ihanat
mun liekehtimään saivat"
alkoi kapteeni Smith rohkaistuneena uudelleen.
"Ei milloinkaan oo tyttölaps'
niin suloiseksi luotu.
Ma toivon ettei silkkisukkias
oo muitten ostaa suotu."
Sitten seurasi säkeistöt hiuksista, jotka olivat kuin kehrättyä kultaa,
joita auringonlasku valaisi, ja sanoja, jotka kuvasivat nuoren poven
suloista pyöreyttä. Sillä aikaa istui Archie Laverock hänen jalkojensa
juuressa valoisassa kesäyössä ja kuunteli laulua, joka tuntui olevan
juuri ylistyslaulu tytöstä.
Pikku prinsessa! Hän oli saapunut tänne ja näyttipä vielä olevan
tyytyväinenkin siihen kestitykseen, mitä oli saanut; Perkinsin
päivällinen, Smithin soitto.
Mutta kenties oli se vain hetken oikku. Huomenna olisi tällaisen juhlan
viehätys hälvennyt tuon ihaillun
tytön mielestä. Hän olisi kyllästynyt uhraamaan ainoatakaan
ajatusta nuorelle miehelle, joka asusti teltassa ja teki kauppoja
automobiililiikkeen laskuun, ansaiten kokonaisessa vuodessa tuskin sen
vertaa, kuin tyttö saattoi saada yhden ainoan kuukauden sopimuksella.
Huomenna olisi kenties kaikki ohitse. Mutta hän, Laverock — hän oli
tänä iltana maksanut kiitollisuudenvelkansa noille ihmisille.
"Oi, armahin lempi, jos seisahtais aika", lauloi kapteeni Smith
kaihoavasta banjon helkkyvällä säestyksellä.
"Oi! Kiitos, kiitoksia hirveän paljon! Se on niin kaunista!" viserteli
mrs Joy. "Mutta, Madgie, eikö Tom-raukalla ollut tapana laulaa juuri
tuota viimeistä säkeistöä?"
"Tämä ei ollut viimeinen, laulussa on vielä yksi säkeistö", selitti
kapteeni Smith näppäillen banjoaan. "Neiti Joy, ettekö te nyt laulaisi?"
"Minä en tosiaan osaa. Minulla ei ole ääntä — —"
"Vain tarpeeksi kokonaiselle teatterille, kultaseni! Oi, Lucy,
käpyseni! Hän tietää varsin hyvin, että hänen on laulettava tuolle
revyyjohtajalle; hänellä on mitä kultaisin pieni ääni. Ei kovin suuri,
mutta —"
"Äiti, minä en osaa laulaa. Eihän minun tarvitse laulaa!"
"Mutta tanssia te tahdotte, eikö totta?" Archie käänsi päätään
rauhallisesti tyttöön päin. "Missä gramofooni on, Smith? Pane siihen
'Syreenien kukkiessa', se on hyvä tanssikappale."
* * * * *
He tanssivat tähtien alla; tanssivat nurmikolla teltan ympärillä.
Kapteeni Smith vei äitiä valssin pyörteissä; täti pyörähteli mustan-
ja valkoisenkirjavana harakkana nuoren City-miehen tukemana; mutta
niinpian kuin Archie oli pitkillä, auringonpaahtamilla sormillaan
tarttunut Lucy Joyn pieneen käteen, tiesi hän, että tämä oli oleva
hänen elämänsä parhain tanssi.
Se toi jollain lailla hänen mieleensä eräät tanssiaiset, joissa hän oli
ollut sodan aikana; se oli yö, jolloin mikään ei tuntunut merkitsevän
mitään, sillä
aamujunalla oli lähdettävä takaisin Ranskaan ja Victoria-aseman
häipyvät ääriviivat saattoivat hyvinkin olla viimeinen häämöitys maan
päällä Englannista, kodista ja kauneudesta. Hän muisti, kuinka kiihkeä
tanssi hetkiseksi oli vienyt heidät tyhjään etuhuoneeseen ja kuinka
hän, Archie, oli pysähtynyt tanssiessaan ja nopeasti painanut suudelman
silloisen tanssitoverinsa valkoiselle kaulalle. Mutta tyttö, jonka
kanssa hän nyt tanssi, oli niin pieni, että hän ylettyi korkeintaan
hänen liiviensä ylimmän napin kohdalle! Sitäpaitsi hän oli niin
toisenlainen, niin toisenlainen! Toisenlainen kuin kaikki muut tytöt
maailmassa!
"Syreenien kukkiessa, kukkiessa — —", lauloi Frankie musiikin tahtiin
sivuuttaessaan sisarensa ja tämän tanssittajan.
Archie kumartui puhumaan hänelle yksitoikkoisen sävelmän säestämänä.
"Sanokaahan", alkoi hän, "koska aiotte lähteä Pariisiin?"
"En tiedä, mr. Laverock. Pian, luulen minä. Miksi niin?"
Archie, pyörien hänen kanssaan, vastasi: "Koska minäkin pian lähden
täältä."
"Niinkö? Pariisiin?"
"Ei, Walesiin. Minulla on siellä työtä. Saan opettaa erästä vanhaa
herraa ajamaan autoa — —"
"Kuinka mielenkiintoista", sanoi Lucy Joy.
"Sanotteko niin?" vastasi nuori Laverock, harmin jälleen äkkiä
leimahtaessa hänen mielessään. Miksi, miksi olikaan hän taas sidottu
noihin töihinsä! Miksei hän voinut seurata tyttöä Pariisiin,
jos se häntä huvitti? Miksei hänellä ollut joutilasta aikaa ja
rajoittamattomia rahavaroja ja maakartanoa käytettävänään?
"Se on inhoittavaa työtä", sanoi hän lyhyesti, sointuvalla,
viehättävällä äänellään, "mutta hän on liikkeeni johtajan setä tai joku
muu sukulainen, ja lisäksi hänellä on rahaa kuin roskaa. Hän oli eilen
kirjoittanut liikkeeseeni ja sanonut haluavansa luokseen parhaan miehen
mitä heillä on."
"Ja — ja he lähettävät teidät."
"Minähän olen heidän käskettävissään", vastasi Archie hilpeämmin. "Ja
he ovat hänen käskettävissään, koska he eivät halua menettää hänen
rikkauksiaan."
"Mutta onhan kauheata", arveli tyttö hänen käsivarrellaan, "olla noin
ihmisten käskettävissä."
"Onpa kyllä! Mutta niinhän tekin olette, eikö totta?" muistutti Archie
häntä hiukan töykeään sävyyn, sillä hän oli tänä iltana erikoisen
herkkätuntoinen. "Luonnollisesti teille maksetaan paremmin",
— hänen mielessään välähti mitä kauheita asioita mies saattoikaan
sanoa tytölle, koska hän tahtoi sanoa hänelle jotain vallan muuta,
mihin hänellä ei ollut lupaa! — "mutta teidän filmitirehtöörinne ja
ohjaajanne ja muut sellaiset määräävät tarkalleen mitä teidän on
tehtävä, eikö niin?"
"Se on vallan toista tytölle", väitti pikku kaunotar ilkamoiden,
pienten sinisten lastenkenkien epäröiden liukuessa Archien askelten
tahtiin. "Aivan toista. Minä — minähän voin lopettaa kun haluan,
nähkääs," (vallattomasti). "Enkö voikin?", kun Archie ei vastannut.
"_Enkö?_"
"Voitteko?" vastasi Archie Laverock nyrpeästi ja — lyhyesti.
Tyttö tanssi vaieten ruohokentän päähän saakka, mutta heidän
kääntyessään hän sinkosi Archielle jonkinlaisella lapsellisella
ylpeydellä, niinkuin hän olisi ilmoittanut uuden hajuveden saavan hänen
nimensä: "Tyttöhän voi aina mennä naimisiin, eikö totta? Jonkun kanssa,
joka — joka pitää huolta hänestä ja antaa hänen tehdä mitä hän ikänä
tahtoo."
"Voiko hän?"
"Miksi sanotte noin, mr. Laverock?"
"Kuinka noin?"
"_Noin._ Ja sattumalta", lisäsi Lucy Joy, keikauttaen siroa leukaansa,
"on minua kosittu tänä iltana."
"Minä tiedän sen", sanoi Archie Laverock nopeasti, ottaen väärän
askeleen ja sitten korjaten sen. "Kirje on nyt laukussanne."
"Mistä te tiedätte? Mistä te tiedätte?"
"Minä tiesin sen heti." Hän kohautti olkapäitään. "Ja mitä aiotte
vastata siihen?"
"_Mitä?_"
"Mitä aiotte vastata siihen? Myöntyä?"
Lucy kysyi keikaillen kuin nokkiva peipponen: "Mitä tekemistä sillä
oikeastaan on teidän kanssanne?"
"Ei mitään, tietysti ei mitään. Mutta — tehän itse kerroitte minulle
alun juttuun!" muistutti Archie. "Eikö silloin ole aivan luonnollista,
että tahtoisin tietää myöskin lopun?"
Hämmennys hänen sydämessään alkoi uhata hänen äänensä tasaisuutta.
Kuullessaan sen hengähti tyttö syvemmin. Hän virkkoi katsahtaen ylös,
mutta Archien olkapään ohi sivullepäin: "Onko?"
"On." Äkkiä nuori Laverock luopui kinastelevasta sävystään. Hän mutisi
hiljaa ja pehmeästi: "Sanokaa nyt minulle mitä aiotte vastata tuon
miehen kosintaan?"
"Miksi? Miksi tekisin sen?"
"Siksi, että minä tahdon tietää", sanoi Archie ja antoi viimein äänensä
tulkita sydämensä tunnelmaa. "Minä tahdon tietää. Lucy!"
Silloin tyttö teki pienen liikkeen, vaistomaisesti, äkkiä kuin häntä
olisi lyöty.
Täti, joka samassa hetkessä sivuutti heidät, hätkähti näkemästään:
Archien kasvoja kohti, jotka tummina ja selväpiirteisinä kuvastuivat
lähimmän japanilaisen lyhdyn ruusuista valoa vastaan, kohotti Lucy
kasvonsa, jotka olivat lämpimän punan peittämät, huulet puoliavoinna
ja katse kiintyneenä nuorukaiseen. Tytön kasvot todistivat ilmeistä
ihastusta.
"Laupias taivas!" huudahti mrs Harrison itsekseen, eikä tiennyt tuliko
hänen olla mielissään vai pahoillaan. "Lapsi on herännyt! Mutta onko
_hän_ luotettava? Vai onko hän noita tavallisia?"
Archie teki vuorostaan myöskin itselleen kysymyksen. Oliko tyttö
tosiaan katsonut häneen — sillä tavoin? Vai oliko se vain hänen omaa
mieletöntä kuvitteluaan?
Olipa kuinka hyvänsä, seuraavassa silmänräpäyksessä oli ilme
vaihtunut Lucyn kasvoilla. Salamannopeasti tuo pieni olento oli
jälleen tavoittanut sen, minkä hän äsken oli hetkiseksi kadottanut,
jokapäiväisen ilakoivan kepeytensä. Archien kysymykseen hän tokaisi
vastaukseksi yhden ainoan sanan — "Arvatkaa!" — niin huolettomasti,
että poika (vaikka hän olikin viisaampi kuin useimmat muut pojat)
hämmentyi jälleen eikä lopuksikaan tiennyt mitä hänen piti ajatella.
Hän ei tiennyt, että tyttö salaa väristen tuskin kykeni noudattamaan
ääntä, joka naissukupolvelle toisensa jälkeen on huutanut: "Peitä,
peitä tunteesi!" Eikä aina turhaan.
Tässä tapauksessa se oli viisaampaa kuin tyttö aavistikaan. Sillä
samassa hetkessä kun Archie mietti: "Katsoiko hän minuun? Ei! Vai
tekikö hän sen kuitenkin?", oli hänen mieleensä alkanut hiipiä pieni
kylmäkiskoisuus (jonka hän entuudestaan tunsi).
"Oi, hyvä Luoja!" oli voitokas valloittaja jäähtyneenä ajatellut. Mutta
nyt kylmäkiskoisuus väistyi; sillä tyttö jatkoi rupatteluaan vielä
hilpeämpänä ja veitikkamaisempana kuin äsken.
"Oikein totta! Leikki pois!" kiusoitteli hän. "Teettekö aina tuollaisia
järkyttäviä omantunnonkysymyksiä kaikille onnettomille olennoille,
joita olette tavannut jo neljä kertaa? Te hupsu nuori mies! Jos puhun
aivan totta, niin en ole vielä päättänyt asiaa."
"Sitä olenko hupsu vai en?" mutisi Archie epävarmana.
"Ei. Sitä aionko myöntyä tuohon äskeiseen kosintaan, tarkoitan minä.
Miehet luulevat aina, että silmänräpäyksessä voisi päättää, aikooko
mennä naimisiin heidän kanssaan koko elämäniäkseen! Ja mitä teihin
tulee —"
"Niin? Niin?"
"Mitä teihin tulee, mr. Laverock, olette te uteliain ihminen mitä
eläissäni olen nähnyt! Ja vaikkapa olisinkin päättänyt mitä teen, niin
kuka takaa, että sanoisin sen teille?"
Niin hän ilkamoi, ivasi ja kiusasi Archieta. Ja tämä ei saanut tietää
mitään. Ei silloin, kun gramofoonilevy oli soinut loppuun ja neula
alkoi sitä raapia, kunnes kapteeni Smith tuli apuun. Ei silloinkaan,
kun Frankie, julistaen ajan olevan palata kotiin, kokosi naisensa
lähtöön asemalle. Ei liioin lyhyen kävelyn aikana niittyjen yli
asemalle, jolloin tyttöveitikka sipsutteli Archien vieressä, yhtä
lähellä häntä kuin tanssiessaan, niin lähellä, että tuoksu hänen
vaatteistaan huumasi Archien ja tytön kevyt kosketus hänen takkiaan
vastaan sai hänen sydämensä läpättämään. Hän ei tahtonut sanoa,
mitä Archie paloi halusta saada tietää, vaan nauroi kaikille hänen
kysymyksilleen: "Mitä tekemistä sillä on teidän kanssanne? Miksi
kysytte sitä?"
Niin, miksi hän kysyi? Se oli kysymys, johon hän ei olisi voinut antaa
suoraa vastausta, paitsi tuota perustelematonta "Koska minä tahdon
tietää". Miksi täytyi hänen saada tietää? Halusiko hän todellakin
tätä tyttöä omakseen niinkuin hän ei milloinkaan ennen ollut halunnut
ketään tyttöä? Mutta mistä johtui silloin kylmäkiskoisuus, jota hän oli
tuntenut luullessaan tytön myöntävästi katsoneen häneen? Ja toisaalta,
miksi tuo kalvava kateus, jos toinen mies...
"Sanokaa minulle mitä aiotte tehdä", pyysi hän rukoilevasti, nolona,
koska tyttö taas nauroi.
Miksi hän nauroi hänelle? Oliko hän jo kyllästynyt hänen juhlaansa
ja ihailuunsa? Eikö hän välittänyt hänestä hituistakaan? Mutta miksi
hän siinä tapauksessa oli katsonut häneen sillä tavoin? Välittikö hän
sittenkin hiukan? Mutta miksi oli hän siinä tapauksessa nyt tuollainen?
Välittäkö hän? Vai eikö hän välittänyt?
Viimeiseen hetkeen saakka pikku kiusantekijä piti häntä tässä
jännityksessä. Vielä hänen noustessaan valaistuun vaunuun omaistensa
jäljessä, jotka jäivät junansillalle, sanoivat hyvästinsä ja
kiitoksensa ja lupasivat pian jälleen tavata Archien. ("Näkemiin!
Oikein paljon kiitoksia! Emme tiedä koska meillä olisi ollut näin
hauskaa! Älkää unohtako tulla käymään!
Mr. Laverock, tulettehan jälleen sunnuntaina, tulettehan?")
Silloinkaan ei tytöltä tullut muuta vastausta kuin veitikkamainen
sininen katse, hennon leuan pikkuruinen keikaus ja vallaton
naurunhelinä.
Ei vastausta...
Waterloohon palaava juna oli kuin pitkä ja julma lohikäärme niellyt
hänen pikku prinsessansa; rämisevänä ja hehkuvana se ryösti hänet
ja pakeni, jättäen jälkeensä kalpean savuviirun ja kimmeltävän
kipinäsateen, puuskuttaen tummien sähkölennätinpylväiden ja rubiinin-
ja smaragdinväristen valojen ohitse tummaa yötaivasta kohti.
Sitten vihdoin, hänen lähdettyään, Archie Laverock sai vastauksen
kaikkiin viimeisen jännittävän tunnin kysymyksiin.
Kuuluisa Lucy Joy, jokaisen englantilaisen kuvalehden lemmikki, jonka
näkeminen teki vanhat miehet jälleen nuoriksi, ihailtu filmitähti, joka
nyt oli tuleva revyyteattereiden suosikiksi ja kulkeva menestyksestä
menestykseen Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa, tuo häikäisevä
pikkuinen kaunotar, joka kenties saattoi mennä naimisiin kreivin
kanssa hyljättyään amiraalin, jos se häntä huvitti — hän oli jättänyt
vastauksensa nuorelle ja mitättömälle automobiiliasiamiehelle.
Sillä vaeltaessaan kosteiden niittyjen yli takaisin teltalleen
Archie puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi ne takkinsa taskuihin.
Vasemmanpuolisessa taskussa hänen sormensa tunsivat jotain pehmeätä ja
outoa. Hän veti sen ulos; lyhdyn valossa hän tarkasti mitä se oli.
Taivas! Kuinka se oli joutunut sinne? Oliko tyttö kulkiessaan hänen
rinnallaan salaa itse pistänyt sen hänen taskuunsa?
Joka tapauksessa oli se nyt siellä. Pieni pala ruiskukansinistä
georgetteä ruusunpunaisine täplineen, rypistynyt ja heikosti
Mystérieuse-tuoksuinen.
Tytön nenäliina.