Kiihdyksissä.
Vasta kello seitsemältä oli nuori Laverock vapaa ryhtymään
juhlavalmisteluihin.
Hän saapui teltalle, missä hän tapasi kapteeni Smithin solmiamassa
valkoista rusettia peilin edessä, joka oli ripustettu erääseen teltan
paaluun.
"Kuuleppa, älä teekään sitä", komenteli Archie. "Ole hyvä, äläkä muuta
pukua. Kukaan ei saa esiintyä hännystakissa. Se ei sovi tähän tauluun,
se pilaisi kaiken."
"Mutta", vastusteli nuori upseeri. "Minun täytyy matkustaa kaupunkiin
7.40:n junalla; arvelin käydä siellä eräiden tuttujen luona — —"
"Se on mahdotonta, pelkään minä", sanoi Archie hyväntahtoisesti. "Ethän
sinä voi jättää minua tänä iltana, sillä sinähän olet orkesteri."
"Mikä minä olen?"
"Orkesteri, jänne, mies, joka soittaa banjoa naisille —"
"Naisille?"
"— jotka tulevat tänne illalliselle."
"Tänne?"
"Niin. Ole ystävällinen ja lakkaa leikkimästä kaikua ja äläkä esitä
tuota vanhaa anteeksipyyntöä, että pelkäät naisia. Ole nyt inhimillinen
ja ryömi ulos noista sunnuntai-riekaleistasi", sanoi Archie vapisten
sisäisestä jännityksestä. Sillä _hän_ saapuisi, _hän_ saapuu ja siksi
toivoi hän kaiken onnistuvan mahdollisimman hyvin. Hän ei tahtonut,
että Smith istuisi siinä ja näyttäisi yhtä idioottimaiselta kuin mikä
hyvänsä niistä nuorista miehistä, mitkä hän tapaa iltakutsuissaan. Ei
mikään saisi muistuttaa sellaista tilaisuutta. Kaikkien täytyisi olla
aivan päinvastaista kuin mihin hän oli tottunut, ihmiset, ympäristö,
ruoka.
"Päivällinen seitsemälle tänä iltana, Parkins — ei, meitähän onkin
kahdeksan", määräsi hän kersantille.
"Olettehan Te jo tehnyt ostoksenne, eikö niin? Silloinhan
on papuja läkkipurkeissa ja perunoita ja sitäpaitsi on kai jotain
juotavaa. Me voimme saada limonaadia ja vanhaa burgundilaista
naisille, jostakin voitte ostaa makeisia, keksiä ja hedelmiä tai jotain
sentapaista —"
"Mr. Laverock, Sir!" keskeytti Parkins pallotellen. "Se ei käy päinsä.
Makeisia, hedelmiä j.n.e. ei voi hankkia. Ei ole aikaa matkustaa
kaupunkiin ostamaan niitä. Täällä suljetaan puodit aikaiseen, minkä
herrat näyttävät unohtaneen. Jospa vaan olisin saanut tiedon tänä
aamuna, että odotatte päivällisvieraita (ja lisäksi naisia), olisin
ehkä mahdollisesti voinut saada hankituksi jotakin, mutta —"
"Kersantti", sanoi ent. kapteeni Laverock rauhallisesti. "Ettekö halua
tehdä voitavaanne? Olen varma, että voitte hankkia jotain hyvää",
lisäsi hän sellaisin katsein ja hymyin, joka oli saanut sotamiehet
sodanaikana tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. "Päivällinen kello
kahdeksalta, tai oikeammin neljännestä yli."
"Hyvä, Sir", tuli alistuvasti Perkinsiltä.
Viisi minuuttia myöhemmin saapuivat Archien toiset leiritoverit ja
tapasivat hänet puhdistamassa erästä vanhaa, paviljongista pois
heitettyä pöytää. Kapteeni Smith hyräili sillävälin parodiaa eräästä
vanhasta laulusta:
"Optimisti ja pessimisti
Tänään pidot järjestävät.
Mikä heille päähän pisti,
Kun niin harvoin hurjastavat.
Toinen vilkas, toinen synkkä.
Villi vierasjoukko sankka."
"Kuules, Laverock, onko sinulla näitä kallisarvoisia maljakkoja
useampia?" Hän nimittäin oli yltynyt valmistamaan pöytäsomisteita
keltavuokoista, sinikelloista, sireeneistä, orvokeista ja belliksistä,
joita hän sitoi tiukasti yhteen.
"Kas, kenen nimipäivä nyt on?" kysyi nuori mies, joka palveli
rautatiellä. "Odotatko ketään tänne vieraisille, Laverock? — — Kautta
Jupiterin! Kolme naista ja yksi herra? Mutta mistä hankit päivällisen?
Kuka sen keittää?"
"Kuka sen tavallisesti tekee", virkkoi Archie nostamatta päätään
työstään. "Sanoin heille, että meillä on vaan poikamiesruokaa ja he
saavat syödä sitä mitä meillä tavallisissa oloissa on."
"He eivät varmastikaan osaa uneksiakaan millaista sekasotkua se on",
virkkoi Cityssä toimessa oleva mies. "No, kuka on nainen numero yksi,
Laverock? Toivon hänen olevan tottuneen tällaiseen leirielämään. Onko
hän asunut siirtomaissa tai työskennellyt jollakin farmilla sodan
aikana tai ollut jossakin muussa vaivalloisessa työssä? Jos niin on — —
—."
"En todellakaan tiedä, mitä hän toimitti sodan aikana", virkkoi nuori
Laverock välinpitämättömästi heittäen harjan vatiin. "Nykyään hän
filmaa."
"Herran tähden, filmaa?" Kaikki kolme nuorta miestä töllistelivät
häneen. "Missä olet tavannut hänet? Kuka hän on? Joku, jonka me
tunnemme?"
Nyt oli Archien hetki koittanut. Hänen kasvonsa olivat enemmän
poikamaisen ihastuneet kuin varttuneen miehen iloista odotusta hänen
vastatessaan:
"Hänen nimensä on Lucy Joy."
Hämmästys. Sitten epäilys. (Sinä lasket leikkiä j.n.e.) Sitten joukko
kysymyksiä.
"Lucy Joy. Ei suinkaan kuuluisa Lucy Joy?"
"Periscopen tyttö?"
"Suuri Luoja, tunnetko sinä hänet?"
"Nähtävästi, muutenhan en kai olisi voinut kutsua häntä tänne
perheineen", vastasi Laverock, jolle kaikki nämä kysymykset olivat
hunajaakin makeampia. Lucy Joy. Tämä nimi oli sinä keväänä yhtä tuttu
kuin Delysia tai Lenglen —. Ja hän saapuisi junalla tänne, tähän
metsistyneeseen leiriin Archie Laverockin kutsumana, hänen, joka ei
ollut mitään erikoista —.
"Oletko tuntenut hänet kauankin, senkin vintiö?"
"En erikoisen kauan —"
"Hänestä on eräs juttu tämän päivän London Mailissa. Luin sen junassa
tullessani", huudahti City-mies. "Kas tässä — ei, luulenkin sen olleen
jossain toisessa lehdessä."
Archie oli nopeasti tempaissut lehden häneltä ja silmäili hätäisesti
läpi "perheuutiset", joissa oli päällekirjoitus: "Mitä me haluamme
tietää."
Ensimmäinen pykälä kuului: "Mikä on syynä siihen, että amiraali niin
usein käy eräässä tietyssä sinisessä huvilassa Surreyssa. Eiköhän hänen
tyttäriään kohta hämmästytä salama siniseltä taivaalta?"
Seuraava: "Tuleekohan miss Lucy Joysta, joka on pieni kaunotar,
kaikkien silmien ihastus?"
"Sellaista hölynpölyä", murisi Laverock kääriessään lehden
huolellisesti kokoon piilottaakseen sen.
"Mitä nyt, Perkins? Jollei Teillä ole puhdasta pöytäliinaa, niin saamme
olla ilman sitä. Mitä varten meillä sitten on puhdas pöytä?"
Hänen ystävänsä ihmettelivät tätä nuorta miestä. Uskaltaakin kutsua
sellaisia kuuluisuuksia heidän luolaansa.
"Oletko varma heidän tulostaan", kysyi City-mies. "Ainahan kuulee
sanottavan, että teatteri-ihmiset — No, he lupaavat tulla ja jäävätkin
sitten pois."
"He ovat epäluotettavimpia ihmisiä auringon alla."
Archie muljautti häneen kukkia täynnä olevan marmelaadipurkin
yli. "Joyn perhe ei ole mitään teatteri-ihmisiä", selitti hän
jäykästi. "Miss Joy on filmannut vain siitä lähtien kun hän voitti
kauneuspalkinnon. Luonnollisesti hän tulee", lisäsi hän kallionvarmana,
vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa kaikkea muuta kuin varma. Jospa
hän ei saapuisikaan? Ehkäpä hänestä tuntui aika liian myöhäiseltä tai
kesti filmiharjoitus kauemmin kuin hän oli luullut.
"Saanko luvan kysyä", virkkoi nuori rautatiekirjanpitäjä, "oletko myös
kutsunut prinsessa Maryn?"
"Prinsessoja olisi paljon helpompi ottaa vastaan", mumisi City-mies.
"Prinsessat ovat tottuneet kulkemaan slummiasemilla ja katselemaan
elämän kurjuutta. Mutta miss Lucy Joy. Silmäys hänen elämäänsä.
Todellakin — näytös à la Lochhart."
Viimeiset sanat virkkoi kapteeni Smith. Lempeällä äänellä tiedusteli
hän: "Missä aiot antaa naisten pestä kätensä? Kylpyammeessasi kai?"
* * * * *
Kello kahdeksan saapuivat odotetut neljä vierasta. Nuorelle
Laverockille oli olemassa vain yksi.
Tuolla saapui hän, tähti, jonka kuva oli kaikissa aikakauslehdissä.
Archie voisi kuvata ainoastaan hänen hattunsa (musta läpinäkyvä kello)
ja kenkänsä, jotka sipsuttivat niin keveästi tuuhean nurmen yli pöydän
luo, joka oli katettu ulos. Kaikki muu näytti Archiesta joltakin sanoin
kuvaamattoman ilmavalta, liehuvalta, siniseltä. Tuossa istui hän, (joka
oli tottunut ravintolaan astuessaan kuulemaan joka puolelta äänten
sorinaa: Katso tuossa on Lucy Joy). Tässä oli hän (jonka juomana oli
kuohuvat viinit, ruokana mitä erilaisimmat) ja aikoi iloisena nauttia
Perkinsin laitoksista ja lämmitetyistä pavuista.
Archien ystävät, kolme nuorta miestä (jotka alussa olivat tunteneet
itsensä yhtä avuttomiksi kun jonkun kuninkaallisen korkeuden
läsnäollessa) olivat pian, ei ainoastaan kuuluisan Lucyn, vaan koko
rakastettavan perheen auttamattomia uhreja. Frankie keksi, tultuaan
esitellyksi City-miehelle, että tämän nuorempi veli oli ollut hänen
tovereitaan Dartmouthissa, mistä johtui, että he heti tulivat
parhaimmiksi ystäviksi ja istuutuivat vierekkäin huojuville tuoleille.
City-mies, joka oli leirin vanhus (kaksikymmentäyhdeksän vuotta)
katsahti kuvaamattomalla katseella kuuluisaan vieraaseen kysyen:
"Saanko tarjota teille papuja?" Tämä huomautus otettiin kovaäänisen
iloisesti vastaan, ja sekin vähäinen jäykkyys, joka mahdollisesti
vielä oli jälellä, katosi, kun kapteeni Smith epäillen kysyi mrs
Harrisonilta: "Miss Joy, aiotteko Te ainaiseksi jäädä filmiin tai
siirryttekö ehkä näyttämölle?"
"Ah, sepä on todellakin suurenmoista. Oikein
harkittu kohteliaisuus!" huudahti täti iloisena. "En uskaltanut
toivoakaan, että joku oikein tosissaan tekisi sellaisen erehdyksen,
vaikka istuisin pimeässä ja selkä käännettynä valoon. Mutta Te,
mr. Laverock, tiedätte kai, että Lucy todellakin aikoo esiintyä
näyttämöllä? Kiitos, ei enempää perunoita — minä kadun jo. Ne eivät ole
palaneita, vaan todellakin herkullisia! Ettekö Te lue "Periscopea"?
Ettekö Te, Laverock, ole lukenut viimeistä hämmästyttävää uutista, joka
on kohdannut perhepiiriämme?"
"Niin, Teidän esiintymisenne uudessa De Courville-revyssä."
"Oletteko tosiaankin siinä mukana, miss Joy?"
"Vieläkin merkittävämpää on, että eräälle hajuvedelle on annettu minun
nimeni", julisti pienois-kaunotar ylpeänä. "Ihmiset tulevat tuoksusta
sanomaan: 'Sehän on Lucy Joy'ta'."
"Minusta se on mautonta", virkkoi pojanvekara voita ottaessaan.
Äiti ja täti kysyivät molemmat yht'aikaa: "Mikä hotelli nykyään on
hauskin Pariisissa. Tiedätte kai, että Lucyn revy esitetään siellä."
"Vai niin", virkkoi nuori Laverock ohimennen, "hän aikoo matkustaa pois
— matkustaa Ranskaan?" (Matkustaa pois!)
"Miltä hän mahtaakaan näyttää, jos häntä juhlitaan ja lennätetään
Pariisissa samoinkuin Lontoossa, sitä minä pelkään", sanoi Frankie.
"Minä ainakin eroan koko jutusta, ja jos joku laivastossa kysyy,
olemmeko sukulaisia, vastaan aivan yksinkertaisesti: Ei, en ole koskaan
kuullut puhuttavankaan hänestä."
Remunaurua! mihin yhtyi äidin heikko huudahdus: "Ah, laivastosta
puhuen! Taivastentekijä! Nyt vasta muistan. Tämä kirje amiraalilta!"
"Niin, amiraalin kirje. Lupasin hänelle antaa sen Lucylle heti kun hän
tulisi kotiin. En kuolemaksenikaan ole muistanut sitä. Miten kauheasti
tehty", huudahti pieni mrs Joy. "Tässä se on, lemmikkini."
Hän kaivoi sen kimaltelevasta käsilaukustaan ja ojensi pöydän yli.
Lucy istui Archie Laverockin ja City-miehen välissä, jolle
viimemainitulle hän oli suurenmoinen elämys ja millä hän viikkoja
eteenpäin kerskailisi tovereilleen ja nämä puolestaan tulisivat
vastaamaan: "Meillä konttorissa on eräs, joka on tavannut Lucy Joyn!"
Pieni kaunotar otti kirjelipun kysyen: "Oi, saanko avata sen? Siinä
luultavasti on jotakin huomisista kilpa-ajoista ja siinä tapauksessa
täytyy minun heti mennä soittamaan —". Hän avasi sen. Luki. Hämmästynyt
"oi" pääsi hänen huuliltaan.
"Mitä se on, lemmikkini? Ei suinkaan mitään ikävää", kysyi äiti
levottomana.
Sillä pöydässä oli vain kaksi, jotka arvasivat kirjeen sisällön. Mrs
Harrisonin siniset silmät lähettivät ymmärtäväisen katseen yli pöydän.
Ulkonaisesti aivan levollisena virkkoi Archie Laverock itsekseen: "Haa!
Tuo vanha kettu aikoo yliottaa korttini."
Lucy pisti lipun kultakudoksiseen käsilaukkuunsa ja virkkoi rauhoittaen
äidilleen: "Oi ei, äiti, ei se ole mitään mihin minun heti täytyisi
vastata!"
"Ajatelkaa mitä merkitseekään kuulua hallitsevaan sukupuoleen", kuului
Frankien baryton-ääni pöydän toisesta päästä. Hän lähetti hienossa
maljassa olevan jälkiruuan edelleen. Maljan oli Perkins jollakin
ihmeellisellä tavalla keinotellut jostakin, mitä talon asukkaat eivät
tienneet. "Sepä on juuri pikkuseikka. Ajatelkaapa, mitä tapahtuisi, jos
minä en heti vastaisi meidän ylhäisen vieraamme kirjeeseen. Muistatteko
Kiplingin 'Amiraalin ja Poikaviikarin'?" Jos Lucy olisi ollut poika,
mitä hän niin usein on toivonut, olisi hän nyt samassa suhteessa
amiraaliin kuin Frankie.
"Olen varma, että nyt en toivoisi itselleni mitään niin typerää",
selitti tyttö hieman epävarmasti naurahtaen — mikä sai nuoren
maantieritarimme katseen kiintymään häneen.
Hän vältti sen täydellisesti. Archie oli kerran kuullut eräältä
ystävättäreltään, että sellainen väitteleminen usein oli suurempi
huomaavaisuudenosoitus
kuin, hellimmätkään katseet. Mutta oliko asianlaita nytkin siten?
Nuoren miehen mieli oli täynnä jännitystä ja ilmassakin tuntui olevan
samaa. Ilta oli kaunis ja hämärä alkoi jo laskeutua pöydän yli. Archie
tunsi itsensä tänä iltana kovin elämänhaluiseksi ja kiinnitti huomionsa
kaikkiin yksityiskohtiin, tallatun nurmikon raikas tuoksu, vierestä
kuuluvat tennispelaajien huudot, punertava iltataivas, kotoisen pöydän
ympärillä istuvien naisten hatut ja puvut, täysinäiset vadit, kirjavat
kukkavihot; kaikki häntä kiinnosti. — — —
Mutta kaiken ohella tunsi hän Hänen läsnäolonsa, laululinnun äänen,
joka viserrellen kysyi eräältä hänen ystävältään:
"Kuka nyt laulaisi meille? Ettekö maininnut, mr. Laverock, että
jollakulla teistä on banjo?"
"Tosiaankin, banjo!" huudahti Frankie nousten. "Voinko tarjota teille
auttavan käteni ja korjata pois pöydän?"
Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat maalaisaterian kaikki jäljet
hävinneet. Archie ja toiset olivat raahanneet hänen teltastaan kaksi
huovilla täytettyä sänkyä, joista tehtiin istumapaikat naisille. Hän
oli myös sytyttänyt teltan ulkopuolelle koristeiksi ripustetut suuret
japanilaiset lyhdyt. Ylhäällä häämöitti taivas kalpean sinipunervana.
Aitauksen takana loistivat rubinin- ja smaragdinväriset asemalyhdyt.
Oli tyyntä, rauhaisaa ja selkeää, mutta Archie Laverockin koko olemus
oli kuin sähköllä ladattu.
Hän istuutui Frankien viereen taljalle, joka oli levitetty aivan tytön
pienten jalkojen alle. Muut nuoret miehet istuivat levittämillään
sadetakeilla. Tyhjän sokerilaatikon päällä istui kapteeni Smith
näppäillen banjon kieliä.
Hänellä ei ollut silmiä kenellekään muulle kuin Lucylle, mutta mitä
merkitsi hän tytölle? Hän oli vain orkesteri, kuten hänen ystävänsä
leikillään sanoi.
"Laula Punjabin rakkauslaulu", määräili Archie.
Sokerilaatikolla istuva tottelevainen Smith näppäili banjon kieliä ja
alkoi laulaa korkealla, hyväilevällä tenorillaan:
"Sull' on pehmeimmät rusohuulet,
joit' milloinkaan mies on himoinnut.
Vaikk' aattelen pirua, maailmaa ja —"