("Halloo", Frankie tuli heilutellen piippuaan.)
"Hän näyttää Teille tien. Ehkä Te kaikki kolme siis haluaisitte tulla.
Olisitte kovin ystävällisiä. Minä", ritari oli nähnyt vilahduksen
jostakin leijailevasta sinisestä hallin oven takana, "en uskalla pyytää
miss Lucya."
Iloinen nuorekas ääni kuului talon sisästä: "Miksi ette pyydä miss
Lucya?"
Hän seisoi köynnöskasvien ympäröimässä ikkunassa. Se oli taulu,
sellainen taulu, josta ihmiset maksoivat saadakseen nähdä sen kinossa
ja miehet reunustivat kilvan maantien, saadakseen nauttia siitä, se
oli kauneuskilpailun voittajatar, huvikauden epäjumala ja hemmoteltu
suosikki.
Archie katsahti ylös niin luonnollisin ilmein, ettei kukaan olisi
voinut aavistaa miten hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää tytön
ilmaantuessa.
Hän hymyili iloisesti tervehtiessään tyttöä, joka näinä viimeisinä
viikkoina oli saanut hänet uneksimaan valveillaan, milloin ei hänen
toimensa vienyt kaikkia ajatuksia.
"En pyydä Teitä", ilmoitti hän tytölle ja lisäsi vilkaisten odottaviin
vaunuihin, "osaksi siksi, että näen Teidän aikovan matkustaa."
"Ainoastaan harjoituksiin. Filmataan 'Kulkurin lemmittyä' Gibbet
Hillissä ja minua odotetaan sinne kello kolmeksi; mutta ei ole mitään
hyötyä olla kovin täsmällinen", liverteli pikku tähti. "Olemme
luultavasti valmiita 6 tienoissa. Mutta mitkä kutsut Teillä on, kun
pyydätte koko muun perheen ja jätätte minut kutsumatta? Saanko kysyä
olenko tahtomattani loukannut Teitä? Tahi ehkäpä Te ette halua enempää
kuin äidin, tädin ja Frankien?"
Archie Laverock hymyili hänelle yhtä huolettomana kuin hänellä olisi
ollut tiedossaan koko illan seurustelu tytön kanssa. Itsekseen tuumi
hän miten kauas amiraali oli mahtanut ehtiä. Tulisiko hän viiden minuutin
kuluttua? Tai ehkäpä jo neljän? Tai oliko kaitselmus ehkä järjestänyt
uuden esteen? Jumala, oliko se nyt hänen merkinantotorvensa, joka
kuului tieltä?
"En uskaltaisi pyytää Teitä", sanoi hän puoleksi leikiten miss Joylle.
"Ette voi kuvitellakaan miten alkuperäistä meillä on. Ainoastaan
vanha kersantti palvelemassa meitä. Juomme emalji-mukeista. Se
ei huvittaisi Teitä vähääkään. Mutta kun tänään on syntymäpäiväni,
haluaisin pitää pienet kutsut. (Tämän viimeisen keksi hän amiraalin
nopean saapumisen pakottamana). Meillä on eräs toveri, joka soittaa
hyvin mukiinmenevästi banjoa, ja kun tätinne kertoi minulle myöskin
soittavansa banjoa, tuumin minä —. Mutta minulla ei ole mitään mikä
houkuttelisi Teitä", lisäsi hän äänen saadessa odottavan sävyn.
Tämä sävy toi ilmi kaiken sen, minkä hän oli jättänyt sanomatta:
"Pelkään, etten voi tarjota mitään sellaista, mihin miss Lucy on
tottunut, miksi siis koettaisin saada häntä tulemaan? Näkemiin, toivon
Teidän huvittelevan Berkeleyssä."
Tämä ääni sai kuningas Edvardin aikaisen äidin ja tädin vaihtamaan
liikuttavia katseita. Lucy Joyn kasvoilla oli ilme, jollaista niissä ei
koskaan ennen oltu nähty.
Hänellä oli sama ilme kuin pikku lapsella, joka huomaa jotain kaunista
ja outoa; lapsi, joka ensi kerran näkee sateenkaaren tai sytytetyn
joulukuusen. Hänessä oli jotain ujoa ja säteilevää. Ehkäpä tämä
uudenaikainen, juhlittu nainen alkoi kuten kaikki muutkin nuoret tytöt
uneksia satuprinssistään. Useimmista nämä unelmat haihtuvat jo kuuden-,
seitsemäntoista vuoden vanhoina. Senjälkeen aletaan uneksia paljon
todellisemmista asioista. Muutamat toivovat saavuttavansa menestystä
näyttämöllä, toiset, että he äänellään saavuttavat kuuluisuuden j.n.e.
Mitä miss Lucy Joyhin tulee, olivat kaikki, muut, kuten menestys,
kuuluisuus, puvut, jalokivet, suosio tulleet ensin hänen elämäänsä.
Yhdeksäntoistavuotisena nautti hän jo
kaikesta tästä. Nyt ensi kerran näki hän vilahduksen jostakin muusta.
Parasta, kaikkein parasta mitä meidän vanha maaäitimme voi tarjota.
Nuoren rakastetun, jossa katse niin mielellään viivähtää.
Hän tarkasteli miestä muutaman silmänräpäyksen huudahtaen senjälkeen
iloisesti ja vallattomasti:
"Aion tulla mukaan. Luonnollisesti täytyy minun myös olla mukana.
Pikku äiti, hänestä minä olen liian hemmoteltu voidakseni olla mukana
kutsuissa."
"Oi, mr Laverock, hän ei ole vähintäkään hemmoteltu! Mikä sai Teidät
uskomaan sellaista? Luonnollisesti saa hän myös tulla mukaan, jos
hänellä on halua, eikö niin?" Äiti kiiruhti lapsensa avuksi.
"Hän tulee iloitsemaan kaikesta. Eikö niin, lemmikkini? Luonnollisesti.
Kiiruhda nyt, darling, muuten et koskaan ehdi takaisin noiden
inhoittavien ihmisten luota."
Lucy melkein leijaili Mystérieuse-hajuveden tuoksuisena sinisenä
tyllipilvenä pois. Vaunu sekä hänen pieni minänsä hattuaskeineen ja
laukkuineen oli juuri ehtinyt kadota näkyvistä, kun amiraalin auto
saapui toiselta suunnalta. Nuori Laverock oli sillävälin kiiruhtanut
polkua pitkin odottavan autonsa luo.
Täten siis amiraali tapasi tullessaan vain nuo kaksi vanhempaa naista
puutarhassa. (Frankie oli kiireesti livahtanut sisään ja peittänyt
kasvonsa saippuavaahdolla.) Hän sai myöskin tietää, että nuoren miehen
ennustus oli oikea.
He olisivat niin kovin mielellään tulleet amiraalin
syntymäpäivällisille, sanoi mrs Joy valitellen, mutta onnettomuudeksi
olivat he —
("Millaista elämää", kirkui papukaija.)
— jo poiskutsutut ja samoin myös Lucy.
"No, well! Toisen kerran sitten", sanoi amiraali kylmästi ja lähti
odottavaan autoonsa. "Olin tuskin odottanutkaan Teidän olevan vapaita.
Tiedänhän minä, että 'pienokainen' on aina menossa."
"Me lupauduimme pois vasta viisi minuuttia sitten", sanoi eloisa äiti.
Mrs Harrison ajatteli, että hänen olisi syytä selvittää asia lähemmin.
"Lupasimme tuolle hauskalle pojalle, mr. Laverockille, jonka Te
tapasitte täällä viime sunnuntaina, että matkustaisimme junalla hänen
leirilleen eräänlaiselle 'retkeilylle'."
"Oh, todellako!" amiraali kääntyi ympäri. "Muistankin että tapasin tuon
nuoren miehen aivan äsken maantiellä. Onko hän aivan äskettäin ollut
täällä? Niin, luonnollisesti."
Hänen siniset silmänsä leimahtivat vihaisesti autolakin alla. Tuo
kerjäläinen, tuumi amiraali. Oliko hän todellakin uskaltanut?
Varastanut hänen aatteensa. Ajanut kilpaa hänen kanssaan. Well! Voitto
ei riipu ainoastaan nopeudesta. Ehkäpä ei hän, vaikka onkin nuorempi,
sittenkään tule saamaan viimeistä sanaa.
Amiraali astui pari askelta huvilaan päin. Arpa oli heitetty, mutta
hänen äänensä oli aivan levollinen tehdessään seuraavan kysymyksen:
"Mrs Joy, sallisitteko minun pistäytyä sisällä ja kirjoittaa pari sanaa
miss Lucylle? Muistan nyt, että minulla on hänelle jotain sanottavaa.
Saisinkohan pyytää pienen palasen paperia. — Oi, kiitoksia hyvin
paljon."
Hän istuutui pienen iloisen arkihuoneen kirjoituspöydän ääreen. Se oli
täynnä kukkien tuoksua ja raitista ilmaa; siellä olivat Lucy ja nuori
ritarimme taittaneet peistään tuona sunnuntai-iltapäivänä. Tusina
äskenotettuja kuvia miss Lucy Joy'sta (ja yksi punasenristin puvussa
olevasta tytöstä) hymyili leveähartiaiselle miehelle, joka kirjoitti
tiedonantoaan paksulle kirjepaperille.
Hän kirjoitti nopeasti, kaksi kokonaista sivua. Pisti senjälkeen
kirjeen pieneen kuoreen ja sulki sen ja otti mukaansa aurinkoiseen
puutarhaan.
"Paljon kiitoksia, mrs Joy", sanoi hän lyhyesti. "Ei, ei, en voi viipyä
kauempaa. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä. Ehkä tahdotte olla
niin ystävällinen ja antaa tämän miss Lucylle, kun hän palaa. — Au
revoire!"