Kilpa-ajo.
Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä
oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli
tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli
kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu
tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren
miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet
taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli
vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä
muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta,
eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt
tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki
töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen
herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen
tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.
"Taas joku, jolle on sattunut onnettomuus", tuumi Archie ajaessaan ohi.
Mies tienvieressä käänsi punaiset, suuttuneet kasvonsa häneen.
"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin
auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.
Amiraalin kasvot kirkastuivat.
"Ha", jyrisi hän tuntiessaan ja silminnähtävästi keventyen. "Hyvää
iltaa. Kiitos, hyvin kernaasti, jos tahdotte olla ystävällinen ja
vilkaista (Archie oli jo tehnyt sen) tuohon kirottuun kapineeseen. Se
kieltäytyi äkkiä jatkamasta ja minä olen saanut olla tässä jo puoli
tuntia. Olen ensi kertaa yksin tällä autolla. Ja vannon, että... Voitteko
löytää vian?"
"Luulonpa niin", sanoi Archie iloisesti hänen pitkien, ruskeitten
sormiensa ollessa jo täydessä työssä. "Ei se ole mitään mainitsemisen
arvoista, sir — eräs pieni ruuvi on irti — kas noin! Enpä luule Teidän
enää saavan enempää harmia koneesta." Hän nousi.
"Sydämelliset kiitokset, poikaseni. Olen Teille kovin kiitollinen",
vastasi amiraali ystävällisemmin kuin mitä hän ennen, heidän
tapaamisensa aikana sinisessä huvilassa oli häntä puhutellut. "Olipa
onni minulle, että tapasin Teidät, todellakin suuri onni. Minne Te
olette matkalla?"
Archie antoi selityksen.
"Vai niin", virkkoi amiraali, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulella.
Hän oli hyvin hyväntahtoinen eläkkeellä oleva upseeri, kun kaikki
kävi hyvin hänelle ja hän omisti paljon enemmän hyviä avuja, mitä mrs
Harrison esim. koskaan hänelle olisi myöntänyt.
Useimmilla meistä säilyy sydän nuorena, vaikka
hiukset harmenevatkin. Amiraali, joka aikaisemmin oli ollut kateellinen
kaikista ritarin omistamista nuoren miehen eduista, oli nyt mitä
rakastettavin tätä pelastavaa enkeliä kohtaan. "Ei yhtään hullumpi
poika", tuumi hän. "Näyttää olevan oikea herrasmies. Sodassa mukana
olleilla nuorilla miehillä on nykyisin kovin vaikeat olot. Mitä
mahdollisuuksia on esim. tällä nuorella miehellä. Hänellä ei kaiketi
ole mitään omaisuutta. Ei mitään sukulaisuussuhteita. Hänellä ei ole
mahdollisuutta mennä naimisiin moneen vuoteen."
Amiraalin ajatukset pyörivät tänä keväänä alinomaa avioliiton
ympärillä. Hän huomasi, että hänen omansa oli ollut sanomattoman
onnellinen (monet merimiehet ovat onnellisia syystä, jota he tuskin
itse tuumivat lähemmin) ja sen vuoksi aikoi hän mennä uudelleen
naimisiin mahdollisimman pian. Hänellä oli jo tyttö valmiina. Vanhan
merikarhun veri ei ollut vielä muuttunut vedeksi, vielä ei hän ollut
aivan ikäloppu. Hän tarjosi nuorelle Laverockille sikaarin, jatkaen
hyväntahtoisena: "Tapasin Teidät juuri kreivinaikaan. Itse asiassa olen
nyt matkalla yhteisten ystäviemme luo siniseen huvilaan."
"Niinkö, sinnekö, sir", sanoi Archie ilakoiden.
"Asia on niin, että minun syntymäpäiväni on tänään ja siksi aion ajaa
sinne ja pyytää naisia pieneen juhlaan Berkelylle."
"Tänä iltanako, sir?" kysyi Archie Laverock. Lisäten itselleen suureksi
yllätykseksi seuraavat sanat: "Pelkään — luulen, että he ovat jo
lupautuneet muualle."
Sanat tulivat hänen huuliltaan kuin jonkun toisen lausumina. Miksi
hän oli sanonut niin? Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä
tavoin nuo ihmiset aikoivat viettää iltansa. Mahdollisesti he olivat
vapaita, mahdollisesti ei. Hän ei ollut kuullut sanaakaan heistä. Hän
ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia.
Mutta ne muodostuivat äkkiä nuoren Laverockin päässä, vanhan miehen
ylimielisesti hymyillen vastatessa:
"Niin, niin, pikku ystävämme on kovin ihailtu nuori nainen, sen minä
kyllä tiedän. Mutta heidät voi ehkä ylipuhua; koetan ainakin onneani.
Well. Minun täytyy nyt lähteä. Hyvää iltaa, nuori ystäväni. Tahdotteko
panna moottorin käyntiin. Olen Teille kovin kiitollinen."
"Ei ollenkaan syytä, sir, olen kovin iloinen, että satuin olemaan
läheisyydessä", sanoi Archie lyhyesti. Nostaen kohteliaasti lakkiaan
meni hän tiehensä.
Mutta nyt ei hän enää kulkenut Lontooseen vievää tietä. Ei. Hän pani
täytäntöön uuden suunnitelmansa; hänellä oli yksi mahdollisuus. Hän
ajoi vasemmalla olevaa tietä pitkin. Se oli eräs sivupolku, mutta
kuljeksiva ritarimme alkoi jo tuntea kaikki tiet ja polut Surreyssa.
Hän tiesi mitä voi ajaa autolla.
Tässä oli juuri hänen mahdollisuutensa. Tämä tie oli muutamia maileja
pitempi kuin se, jota hänen kilpailijansa ajoi. Hän ei todellakaan
tahtonut avonaisella tiellä ajaa tuon vanhan veitikan ohi. Amiraalilla
oli hyvin hyvä alku ja muitakin etuja. Mutta sittenkin —.
Archien täytyi toteuttaa suunnitelmansa. Tie oli huono ja kulki
monessa mutkassa, mutta hänen Singer-autonsa oli kevyt. Amiraalilla
oli suurempi auto ja vaikeammin käsiteltävä. Sitäpaitsi oli amiraali
selvästi tottumaton ajamaan — hänhän oli ensi kertaa itse ajamassa
— kun sitävastoin Archie oli tottunut ajelemaan missä vain. Hän oli
varma, ettei kilpailijansa kykenisi ajamaan yhtä kovalla vauhdilla
kuin hän. Taas oli käännyttävä oikealle. Tuossa oli kylä, tuossa
postitoimisto. Nyt oli ajettava mäntymetsän läpi niin kapeaa tietä,
että oksat molemmin puolin koskettivat häntä, hänen vinhaa vauhtia
mennessä eteenpäin.
Nyt oli hän päämaalissaan; tuolla näkyi jo puutarha.
Mutta mitä tuo oli? Veräjällä seisoi vuokra-ajuri, jossa oli suuri
matkalaukku ja suuri joukko ranskalaisen modistin nimellä varustettuja
hattuaskeja.
Suuri luoja, oliko tyttö ehkä matkalla jonnekin. Ei
kumpikaan heistä siis voisi saada häntä seuraansa tänä iltana?
Kilpa-ajo oli siis ollut vallan turhaa?
Hänet oli nyt nähty puutarhasta ja otettiin vastaan sydämellisin
tervehdyksin. Mutta _hänen_ ääntään ei kuulunut. Ei, Lucy ei näyttänyt
olevan siellä.
Ainoastaan mrs Joy nousi tuoliltaan, missä hän oli kerinyt
kirkkaanpunaista silkkilankaa, sisarensa pitäessä sitä hänelle.
"Oi, Madgie! Katso! Sehän on mr. Laverock —"
"Halloo! Mitä kuuluu?"
"Miten ystävällistä, että tulette niin pian uudelleen. Oi, ei, ei. Ei
minun olisi pitänyt sanoa: niin pian. Se oli erehdys. Meidän olisi
pitänyt sanoa, että siitä on iankaikkisuus — hiljaa, koirat — kun
meillä oli ilo viimeksi nähdä Teidät täällä."
"Mutta me olemme kovin iloisia nähdessämme Teidät. Me —"
"Rakkaani, etkö jo ole lähtövalmis", keskeytti mrs Joy hänet puhuen
taloon päin. "Vaunusi ovat jo kauan odottaneet sinua. Täällä on mr
—. Oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyi hän kesken kaiken puhutellen
nuorta miestä. "Luonnollisesti ette. Sitähän ei koskaan satu. Tulkaa
sisään ja pitäkää hyvänänne mitä on jäänyt jälelle —"
"Kiitoksia paljon, mutta minulla ei todellakaan ole aikaa siihen",
onnistui Archie saada pistetyksi hänen sanatulvaansa. "Voin ainoastaan
viipyä muutaman hetken, autoni odottaa tuolla ulkona. (Kiirehtien.)
Pistäydyin vain kysymään, jos Teitä ja mrs Harrisonia — ja Frankieta,
jos hän vielä on kotona, haluttaisi tulla —"
"Hänen lomansa loppuu huomenna. Varmaankin hän on huoneessaan ajamassa
leukaansa. Papin tullessa ajaa hän aina itsensä, sekin on jonkinlainen
'alibi'. Frankie!"
"Hyvä", keskeytti Archie sydämellisesti, ajatellen sielussaan, että
jokainen sekuntti toi amiraalin lähemmäksi. "Haluttaako siis Teitä, mrs
Joy, yhdessä sisarenne ja Frankien kanssa tulla luokseni illalliselle
tänään."
"Suurenmoista! Tulemme kovin mielellämme! Minne?"