KOLMAS LUKU.

Epäsointuja.

Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt,

mitä se tulisi merkitsemään.

Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä

kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä

hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko

pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä

puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut

onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin

torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun

Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — —

Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät

ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta

sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.

Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan

perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia

tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän

ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa

siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli

tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili

onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät

he, missä hän oli tavattavissa.

Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä

sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain

lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen

teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan,

jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää,

kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.

Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut

asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään

urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs

lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi

kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka

oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä.

Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa

rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat

iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä

eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen

armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään,

mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.

"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock

ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan

sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On

kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä

kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu

hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli

vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia

(heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä

paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.

Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille

teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo

kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä

aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta

kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen

laittanut suihkun kuntoon sinulle."

Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta

kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat."

Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen

vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti

kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi

täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan

olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä

jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi

näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut

olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä

vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei

ollut Archien nuorekasta ihonväriä.

Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä

Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään

maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.

He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä

Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock,

Teitä kysytään puhelimessa."

"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä

kylpylakana tänne".

Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa

olevaan puhelimeen.

"Halloo?"

"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on

merikadetti Joy."

"Ah, hyvää huomenta, Frankie."

"Oletteko te, laiskuri, jo ylhäällä ja puettu?"

"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te

sitten?"

"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa,

että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko

sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi

lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä

muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu

vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä

Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme

on, kuten lupasitte eräänä päivänä."

"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään

metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit

huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet

amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin

— jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta

kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella.

Ymmärrättekö te sen?"

"Sepä on mieluista kuunneltavaa. Olette kovin ystävällisiä —."

"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin

voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja

lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin

keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on

moottoripyörä tai joku sentapainen?"

"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin

asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää

puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla.

Näkemiin."

* * * * *

Kaksi tuntia myöhemmin tapaamme me hänet kekkereissä.

Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko

sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi

tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen

kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.

Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja

itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla,

sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten

peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa,

mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan.

Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää

sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai

kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten

latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin

ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".

Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla

olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he

söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen

mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.

Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon

hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä

itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet

nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia.

Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä

he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut

pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin

pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä

— ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen

perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika

oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko.

Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui

kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori

pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas

oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa

hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen

sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi

puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.

Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan

vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon

miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin

säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen _palvella_

itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt,

kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat,

aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman

tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä

vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi

ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei

koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko!

Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä

tekisinkään elämäni —."

Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei

kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella

kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä?

Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä

omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies

ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin

puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan

minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi

puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän

tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet

näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän

äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä,

onko hän kihloissa."

Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla

Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith

tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He

kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in"

mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine

ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well,

mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi

nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe

yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä

hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä!

Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —.

Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa

vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine

kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman

ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on

herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin

kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän

voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden

kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan

edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä

vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"

Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan

niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle.

Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän

on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on

luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa

ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on

loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että

Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi

kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei

hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"

Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat

kemut. Niin se käy, kun kutsuu

yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika

näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä

metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"

Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti

amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin

aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.

"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia

Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat

hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."

Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi

pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä

valokuvia.

"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat,

joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös

eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne

hopeakehykseen."

Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi

pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi

kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai

tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri

asennoissa ja eri puolilta.

"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan

Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan."

"Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina."

— "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja

Raynelaisissa tangokengissä."

"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi

"tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen

ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan

minä ottaa mukaani?"

"Valitkaa!" huudahti tyttö.

Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma

narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi

tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin

kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".

Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock

alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän

myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".

Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on

ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi

nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan

hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa

enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen

postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti

ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt

huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen:

"Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."

"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä

arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole

niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen

jälkeensä.

"Millainen maailma!" raakui unohdettu papukaija häkissään.

Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen

ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat

selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu

kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella

ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön

välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te

haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!

Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut

monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun

välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian

tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti

kovin hävyttömiä toisilleen.

Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli

selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.

Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea

kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva

käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä

lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet

nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa

silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän

oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi

sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies

suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian,

pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti

Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi

maailma ympärillämme.

Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun

rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen.

Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään

ympäri.

"Mitä Te näette, mr Laverock?"

"Tämän." Ritari piteli kädessään kapeakehyksistä valokuvaa.

"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin,

Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut

lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"

"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel

Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä.

Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin.

Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää

viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä

ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."

"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän

ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin

tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon

kauniimpi."

"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi

kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla

ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"

"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies

silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti

sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella

sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin

iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia.

Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti

'päivänsäteeksi'."

"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki

hän aivan odottamattoman kysymyksen.

"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren

Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"

Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä

ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista

katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin

harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin

mielialojen mukaan.

Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät

oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta

kysymykseensä "Mystérieusesta".

Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan:

"Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta

ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."

"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen",

vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta?

Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."

Iloisena, saatuaan tuon viimeisen sanotuksi, meni hän puutarhaan.

Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on

tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.

Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön

jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken

ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä,

että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua

siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren

menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi

tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.

Nykypäivien maantieritari · 第 13 / 87 题