Epäsointuja.
Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt,
mitä se tulisi merkitsemään.
Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä
kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä
hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko
pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä
puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut
onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin
torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun
Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — —
Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät
ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta
sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.
Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan
perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia
tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän
ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa
siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli
tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili
onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät
he, missä hän oli tavattavissa.
Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä
sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain
lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen
teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan,
jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää,
kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.
Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut
asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään
urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs
lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi
kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka
oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä.
Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa
rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat
iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä
eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen
armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään,
mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.
"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock
ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan
sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On
kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä
kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu
hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli
vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia
(heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä
paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.
Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille
teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo
kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä
aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta
kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen
laittanut suihkun kuntoon sinulle."
Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta
kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat."
Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen
vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti
kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi
täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan
olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä
jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi
näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut
olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä
vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei
ollut Archien nuorekasta ihonväriä.
Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä
Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään
maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.
He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä
Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock,
Teitä kysytään puhelimessa."
"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä
kylpylakana tänne".
Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa
olevaan puhelimeen.
"Halloo?"
"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on
merikadetti Joy."
"Ah, hyvää huomenta, Frankie."
"Oletteko te, laiskuri, jo ylhäällä ja puettu?"
"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te
sitten?"
"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa,
että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko
sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"
"Tänäänkö?"
"Niin."
"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi
lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä
muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu
vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä
Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme
on, kuten lupasitte eräänä päivänä."
"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään
metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit
huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet
amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin
— jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta
kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella.
Ymmärrättekö te sen?"
"Sepä on mieluista kuunneltavaa. Olette kovin ystävällisiä —."
"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin
voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja
lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin
keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on
moottoripyörä tai joku sentapainen?"
"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin
asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää
puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla.
Näkemiin."
* * * * *
Kaksi tuntia myöhemmin tapaamme me hänet kekkereissä.
Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko
sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi
tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen
kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.
Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja
itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla,
sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten
peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa,
mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan.
Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää
sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai
kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten
latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin
ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".
Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla
olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he
söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen
mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.
Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon
hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä
itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet
nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia.
Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä
he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut
pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin
pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä
— ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen
perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika
oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko.
Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui
kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori
pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas
oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa
hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen
sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi
puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.
Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan
vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon
miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin
säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen _palvella_
itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt,
kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat,
aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman
tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä
vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi
ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei
koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko!
Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä
tekisinkään elämäni —."
Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei
kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella
kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä?
Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä
omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies
ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin
puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan
minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi
puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän
tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet
näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän
äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä,
onko hän kihloissa."
Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla
Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith
tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He
kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in"
mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine
ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well,
mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi
nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe
yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä
hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä!
Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —.
Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa
vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine
kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman
ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on
herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin
kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän
voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden
kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan
edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä
vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"
Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan
niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle.
Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän
on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on
luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa
ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on
loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että
Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi
kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei
hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"
Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat
kemut. Niin se käy, kun kutsuu
yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika
näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä
metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"
Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti
amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin
aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.
"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia
Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat
hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."
Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi
pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä
valokuvia.
"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat,
joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös
eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne
hopeakehykseen."
Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi
pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi
kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai
tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri
asennoissa ja eri puolilta.
"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan
Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan."
"Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina."
— "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja
Raynelaisissa tangokengissä."
"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi
"tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen
ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan
minä ottaa mukaani?"
"Valitkaa!" huudahti tyttö.
Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma
narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi
tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin
kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".
Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock
alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän
myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".
Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on
ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi
nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan
hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa
enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen
postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti
ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt
huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen:
"Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."
"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä
arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole
niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen
jälkeensä.
"Millainen maailma!" raakui unohdettu papukaija häkissään.
Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen
ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat
selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu
kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella
ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön
välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te
haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!
Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut
monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun
välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian
tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti
kovin hävyttömiä toisilleen.
Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli
selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.
Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea
kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva
käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä
lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet
nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa
silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän
oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi
sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies
suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian,
pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti
Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi
maailma ympärillämme.
Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun
rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen.
Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään
ympäri.
"Mitä Te näette, mr Laverock?"
"Tämän." Ritari piteli kädessään kapeakehyksistä valokuvaa.
"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin,
Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut
lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"
"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel
Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä.
Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin.
Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää
viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä
ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."
"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän
ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin
tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon
kauniimpi."
"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi
kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla
ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"
"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies
silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti
sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella
sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin
iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia.
Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti
'päivänsäteeksi'."
"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki
hän aivan odottamattoman kysymyksen.
"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren
Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"
Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä
ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista
katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin
harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin
mielialojen mukaan.
Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät
oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta
kysymykseensä "Mystérieusesta".
Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan:
"Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta
ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."
"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen",
vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta?
Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."
Iloisena, saatuaan tuon viimeisen sanotuksi, meni hän puutarhaan.
Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on
tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.
Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön
jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken
ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä,
että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua
siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren
menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi
tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.