"Meidän kaikkien täytyy mennä filmiin, jos haluamme saada jotain elämän
yltäkylläisyydestä", selitti nuori herra suu täynnä leivoksia. —
"Äiti, aion antaa palttua koko laivastolle. Enkö jo ole kertonut sitä
sinulle, pikku äiti? Aion mennä filmiin kuuluisan sisareni kanssa
yhdessä. Hehän olisivat aivan hulluina minuun, koska olen niin Lu'n
näköinen."
Veitikkamainen silmäys kahdesta merensinisestä silmästä luotiin
vieraaseen.
"Maistakaapa näitä, herra Laverock." Poika ojensi hänelle suunnattoman
suuren silkkilaatikon täynnä Lucyn nyrkin kokoisia makeisia. "Ovatko
nämä siltä hullulta kenraalilta, Lu? Mikä herkkusuu? Minä —"
"Frankie, älä puhu koko aikaa. Toiset eivät ehdi sanoa sanaakaan",
huomautti sievä täti. Mutta turhaan. Nuoren miehen basso jatkoi:
"On hauskaa olla filmitähden veljenä. Tiedättekö että olisin totisesti
voinut tehdä mitä vaan kahden viime kuukauden aikana ainoastaan
senvuoksi, että joka ainoa sielu laivastossamme kapteenista alkaen
paloi halusta tutustua sisareeni. Arvatkaa, miten aion esiintyä
tulevissa tanssiaisissa Albert Hallissa? Aion
esiintyä neiti Lucy Joy'na, joka on voittanut Daily Periscopes'in
kauneuspalkinnon. Joka ainoa tulee pitämään minua sisarenani. Hankin
aistikkaan hatun päähäni ja hienon puvun Elsbeth Pelps'iltä. Etkö usko,
pikku äiti, että onnistun?"
"Tietysti! Luonnollisesti he uskovat sinut minuksi", kuului tytön
pilkallinen huomautus. "Etenkin mitä tulee jalkoihin ja käsiin. Eikö
totta?"
"Voin esiintyä Teidän kengissänne, neitiseni. Lyön vetoa, että
onnistun."
"Ah!"
Tyttö ja hänen kuusitoistavuotias veljensä kinastelivat ja härnäilivät
toisiaan kuten kissanpojat. Archie yritti huvitettuna seurata heidän
iloista otteluaan, mutta papukaijan kimeä kirkuna ja koiranpenikoiden
haukunta estivät hänet kuulemasta. Sillä välin pitivät täti ja äiti
seuraa vieraalle.
"Eikö Lucy ole ihmeellinen?" alkoi äiti puhua kuten perheen vanhalle
ystävälle. "Se ei ole yksistään hänen ulkonäkönsä, joka valloittaa. Hän
on sitäpaitsi lahjakas. Kaikki sanovat, että hän on uusi Mary Pickford
—"
Täti jatkoi ylpeänä: "Olen aina sanonut, että Lucy on paljon kauniimpi
kuin yksikään niistä filmikaunottarista, joitten kuvia näkee.
Haluaisinpa lähettää johonkin lehteen sen silmänräpäyskuvan, jonka
Frankie äskettäin otti hänestä meidän pikku veneessämme. Sanon aina —"
"Tehän tiedätte kai", laverteli äiti, "ettei meistä kukaan koskaan ole
esiintynyt näyttämöllä. Olimme aivan tavallisia ihmisiä, joitten pojat
palvelevat armeijassa tai laivastossa vanhan tavan mukaan."
Archie nyökkäsi. Hänen esi-isänsä olivat eläneet samalla tavoin.
"Sukumme ei ole ollut millään tavoin erikoisen etevää. Alaisensa
heistä ovat pitäneet, he tekivät velvollisuutensa ja kaatuivat
isänmaan puolesta, jos niin tarvittiin. Ei kukaan suvussamme, ei isän
eikä äidin puolelta, ole tullut millään tavoin kuuluisaksi", selitti
täti Archielle. "Emme ole koskaan tienneet merkittävämpää henkilöä
kuin rykmentin eversti. Ja nyt. Koko maailma haluaa tutustua meihin.
Yleisesikunta, ulkoministeriö, Downing streetin hienosto — lyhyesti
sanoen koko maailma. Kirjaimellisesti koko Lontoo haluaa tutustua
meihin."
"Aivan loputtomasti ilmestyy ylhäisiä ihmisiä ja kuuluisuuksia,
jotka äkkiä muistavat olleensa samaan aikaan Tom-vainaan kanssa
Sandhurstissa tai ovat tavanneet meidät käydessämme tervehtimässä
Frankieta Dortmouthissa. Lapsi seurustelee kaikkialla ja kutsutaan
kaikkialle. Suuret määrät hauskoja ihmisiä, rikkaita kuin Kroisos,
ovat hurmaantuneita häneen. Senjälkeen kun hänen kuvansa oli lehdissä
ja häntä haastateltiin sekä alkoi saada tarjouksia filmiyhtiöiltä, on
hänellä ollut tuskin minuuttiakaan aikaa itselleen. Ei koskaan ketään
tyttöä ole juhlittu siten. Kahtena viime kuukautena on hän ollut
kaikkien suosikki."
Tämän kaiken voi Archie Laverock vallan hyvin käsittää. Hän katsoi
talon epäjumalaan, joka istui tyynyihin vajonneena, tuulen puhaltaessa
hänen hiuksiinsa ja auringon valaistessa nyt ihomaalista puhdistuneita
kasvoja. Hänen veljensä kinasteli edelleen hänen kanssaan, mutta ihailu
loisti veljen silmistä, hänen jaloissaan makaavan koiran katse oli
herkeämättä suunnattu häneen, äiti ja täti jatkoivat hänen ylistystään
ja kuunteleva nuori mies ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän ojensi
kätensä auttaakseen tytön autosta ja että hän silloin oli pidellyt
hänen kättään hetkisen kauemmin kuin oli tarpeellista. Kohteliaisuus,
jota hän aikaisemmin ei ollut osottanut kenellekään naiselle.
Äkkiä ja vaistomaisesti käsitti hän, että tämä nuori tyttö aina oli
niin sanoaksemme mieskäsien ympäröimänä, jotka ojentautuivat häntä
palvelemaan. Kädet odottivat autossa, Ritzin oven edustalla, kädet
pitelivät hänen huivejaan, kietoivat turkikset hänen ympärilleen,
ojensivat hänelle kukkia ja makeisia. Käsiä, kaikkialla käsiä —. Oliko
se ehkä vain siksi, että hän oli kauneuskilpailun voittajatar? Vai
saiko hän
kauneuspalkinnon ehkä siksi, että hänessä oli sellainen tenhovoima.
Sinisen huvilan avoimesta ikkunasta kuului puhelimen kilinä. Frankie
keskeytti heidän kinastelunsa ja loikkasi portaat muutamalla
askeleella. Pian tämän jälkeen pisti hän päänsä ikkunasta ulos:
"Sinulle, Lu. Lontoo haluaa puhutella sinua. On kysymys joistain
illallisista."
"Jälleen illalliset!" huokasi äiti liioitellun tyytymättömästi,
kun tyttö hypähti pystyyn ja katosi. "Millaista elämää! Madgiesta
ja minusta meillä oli nuoruudessamme hauskaa. Usein olimme ulkona
hauskojen ja hienojen nuorten miesten kanssa, mutta kaikki kävi
vaatimattomasti. Mutta nämä ylelliset ravintolat ja kallisarvoiset
lahjat — —."
"_Hänen_ univormunsa napista tehty rintaneula ja annos jäätelöä
Gunther'issa riitti meille."
"Entä vaatetus! Puserot Hourne & Bollingsworth'ilta ja puvut
Nurse'lta!" jatkoi äiti, joka oli elänyt tyttöikänsä kuningas Edvardin
aikana. "Tiedättekö, että tänä kesänä on minulla ensi kertaa puku, jota
ei ole ostettu South Molton-kadun varrelta."
Hän katsahti ihaillen keltaisilla kuunkuvilla koristettua lilanväristä
musliinipukuaan ja lisäsi erään pikkuseikan, minkä ritarimme jo oli
kuullut useammalta kuin yhdeltä kauniin sukupuolen edustajalta.
"En käsitä, miksi kerron kaiken tämän Teille, mr. Laverock, mutta
minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet Teidät jo vuosikausia."
"Saadessaan shekin Periscope'sta, huudahti lemmikkini: 'Kauniita pukuja
meille kaikille!' Ja me ostimme. Ah, mies", hän huokasi, "ei voi
koskaan täysin käsittää, mitä se merkitsee meille."
"Tahdotteko tupakoida?" keskeytti Frankie, joka jälleen oli palannut
hopeinen savukekotelo kädessään, "nämä ovat Lu'n uusimpia, minun ei
milloinkaan enää tarvitse ostaa savukkeita. Mitä merkitseekään saada
olla — —."
"Nyt kilpailevat kaikki suurimmat muotiliikkeet kunniasta saada
valmistaa hänen pukunsa —", keskeytti täti. "Kaikkein yksinkertaisimpia
asioita, luonnollisesti, mutta myöskin kalleimpia."
"Hienoa lajia tämä", huomautti parantumaton Frankie, samassa kun hänen
lapsellinen äitinsä huomautti: "Puvut eivät koskaan ole olleet niin
pukevia kuin nykyään; siinä suurin syy miksi nykyajan nuoret tytöt
näyttävät niin ihastuttavilta. Eikö Teistäkin, mr. Laverock?"
Tässä sai Archie ensimmäisen tilaisuuden kohteliaisuuteen, sillä
välin kuin äiti vaikeni henkäistäkseen. Hänelle oli sanottu, että
kohteliaisuus kolmenkymmenenviiden ikäiselle oli enemmän arvoinen kuin
kaksi kosintaa kahdenkymmenen ikäiselle. Hän loi puhuvan silmäyksen
pikku äitiin ihastuttavine hiuksineen, joka oli niin eloisa ja nuorekas
ja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti: "Minun ajatukseni, mrs Joy,
on, että nuori tyttö valmistautuu jo monta vuotta ennen maailmaan
ilmestymistään kauneuskilpailuun."
Naurahtaen ja punastuen huudahti mrs Joy: "Oi, millainen imartelija!
Miten tyhmää sanoa sitä tällaiselle vanhalle naiselle kuin minä." Mutta
Archie tiesi miellyttäneensä häntä. Hänellä oli nyt hyvän lapsen asema
tässä iloisessa ja lapsellisessa perheessä.
Kuinka moni kaikista miehistä, joita parveili tämän tytön ympärillä,
jotka soittivat hänelle, lähettivät lahjoja — kuinka moni heistä
olikaan, kuten hän, saanut tilaisuuden seurata noita pieniä mokkakenkiä
suoraan tämän kukkivan paratiisin sydämeen, joka oli hänen kotinsa.
Tähän kysymykseen tuli eräänlainen vastaus melkein heti.
* * * * *
Se tuli erään automobiilin äänen muodossa, joka pysähtyi veräjän eteen.
Suuri, vihreä Rolls, jota ajoi hyvin taitava kuljettaja. Autossa istui
neljä lihavaa, vanhaa herraa.
Joku toinen ei ehkä olisi käyttänyt tällaisia sanoja näistä neljästä
moitteettomasti puetusta herrasmiehestä, jotka olivat kaunistus
armeijalle ja tuomioistuimelle ja jotka nyt tulivat käyden pitkin
puutarhatietä.
Tämä oli vain nuoren Laverockin äkkinäinen käsitys, kun hän suuttuneena
ponnahti ylös tuoliltaan ja alkoi järjestellä tyynyjä ja tuoleja.
Neljä lihavaa, vanhaa miestä!
"Ah, sehän on amiraali", huudahti pikku äiti hieman liikutettuna,
leijaillessaan heitä vastaan sinipunaisessa verhossaan; täti seurasi
häntä mustana ja valkoisena kuten harakka. "Miten kiltisti Teiltä, että
tulitte. — Ja sir George, eikö se olekin — ei, sehän on sir John, sir
John — en voi ymmärtää miksi aina vaihdan Teidät? Ja kenraali Gaynes
luonnollisesti; mitä kuuluu? Kyllä, Lucy on sisällä; minulla ei ole
aavistustakaan mitä hän aikoo tehdä tai minne hän on lupautunut, älkää
kysykö tietämättömältä äidiltä." Kuului hieman hermostunut naurahdus;
äiti tuntui olevan levoton amiraalin seurassa.
Hän näytti kuitenkin hyväntahtoiselta kaikessa sotilaallisessa
kankeudessaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset kuin Frankien.
Hänen seurassaan olivat jalkaväenkenraali (harmaanvihreät,
vanhan-Billinviikset, kolme leukaa), sir John (monokkeli ja niskaton)
ja viimeisenä eräs keski-ikäinen keikari, joka oli aina siellä missä
näki toisten olevan. Kaikkien neljän silmissä kuvastui odotus. Kaikki
ikävöivät saada nähdä miss Lucy Joy'ta. Archie ymmärsi sen. Senhän
vuoksi he olivat tulleetkin. He halusivat yksinkertaisesti ottaa hänet
mukaansa.
"Onko aivan varmaa, että olette jo juoneet teen?" visersi äiti. "Siinä
tapauksessa, Lu, Lucy, Lemmikkini!"