Venus pienoiskoossa.
Kaikkien toisten tavoin oli nuori Laverock kaksi kuukautta sitten
tuijottanut Daily Periscopessa olevaa koko sivun kuvaa nuoresta
tytöstä, joka oli voittanut heidän kauneuskilpailunsa. Hänet oli
julistettu Englannin kauneimmaksi naiseksi.
"Neiti Lucy Joy, ensimmäinen palkinto. Tuhat puntaa."
"Helposti ansaittuja rahoja valokuvalla", huomautti Laverockin toveri,
autoliikkeen poika, joka oli ottanut hänet toimeensa, katsoessaan
kuvaa. "Katsokaamme tyttöä lähemmin. Eipä hän mielestäni näytä niin
ihmeellisen hurmaavalta tässä valokuvassa. Eihän hän edes ole niinkään
kaunis kuin toisen palkinnon saaja. Nenä on liian lyhyt. Hänhän on
vain töherrys verrattuna 'Daily Mirrorin' palkinnonsaajattareen. Mikä
olikaan hänen nimensä. Nyt muistan. Mirriam Sabbage."
"Ethän sinä voi arvostella häntä pelkän valokuvan perusteella", oli
nuori Laverock huomauttanut. "Uskottavasti hän on voittanut hyvällä
ihonvärillään, siten on usein englantilaisten tyttöjen. Useimmat niistä
tytöistä ovat yhtä vähän puoleensavetäviä kuin Potifarin vaimo",
murisi Archien toveri, jonka ystävyys häneen oli ihmeteltävä. Tähän
saakka ei kukaan nainen ollut saanut hänen hyväksymistään, mutta
niinpä ei hänellä ollutkaan onnea naisten joukossa. Mutta senvuoksi
ei pidä surkutella Archien ystävää. Hänellä oli suuret kuvitelmat
menestyksestään naismaailmassa, joitten välinpitämättömyyttä hän ei
ollenkaan huomannut. Hän oli niitä miehiä, joitten silmissä ei kukaan
nainen löydä armoa, huolimatta siitä, ettei itse millään tavoin ollut
komean ja hauskan näköinen. Archie Laverock taas kuului niihin,
jotka pitävät jokaista naista miellyttävänä, montaa heistä oikein
kauniinakin. Mitään todella rumaa naista ei ole olemassa. Hänestä oli
jokaisella naisella oma viehätyksensä. Kaikkine vikoineen oli ritarimme
siis hyvin miellyttävä.
"Lienee aika hauskaa hommaa aamiaisella katsella kymmenen Englannin
kauneimman tytön valokuvaa", tuumi hän katsellessaan koko sivua täynnä
Englannin nuorison ihastuttavimpia edustajia, "ja sitten valita kaunein
niistä kymmenestä."
"Minä en todellakaan tietäisi, kenen heistä valitsisin. Tuumin juuri
millainen tyttö tämä Lucy Joy lienee ja hänen vanhempansa."
Nyt, kaksi kuukautta senjälkeen, saisi hän vastauksen kysymyksiinsä.
Jännittyneenä odottaen millaiselta ensimmäisen palkinnon saajattaren
koti näyttäisi, joutui hän melkein kirjaimellisesti heitetyksi perheen
syliin, jota hän ei voinut edes kuvitella. Auto kulki ruohottunutta,
käpyjen peittämää tietä pitkin säleaidan ympäröimään puutarhaan.
"Tässä on se paikka", virkkoi Lucy Joy osottaen veräjää aidassa.
Archien näkyviin tuli kukkapuutarha, nurmikenttä ja pienoinen kivikko,
joka oli täyteen istutettu alppikasveja ja vilahdus punaisista
kiviportaista, jotka johtivat pieneen, taivaansiniseksi maalattuun
puutaloon, melkein kokonaan köynnöskasvien peittämään. Suuri punainen
päivänvarjo, melkein teltan kokoinen, oli pingotettu kukkaniittyjen
yli. Siellä oli lisäksi mukavia korituoleja ja intialaisia huiveja,
pieni sievä ompelukori, josta pisti näkyviin virkkaustyö, puolivalmis
kirkkaanvärinen jumper. Keltaisen ja valkean ruudullinen pöytäliina oli
levitetty kiiltävien hopeiden ja kiinalaisen porsliinin alle ja tämän
ympärillä oli ryhmissä nuoria naisia vaaleissa
kesäpuvuissa. Kaikkialta kuului yhtenäinen äänten ja puheen sorina,
mikä tuntui yhtä huolettomalta kuin laululintusten keväinen viserrys.
"Oi, tulkaa sisään! He ovatkin kaikki ulkona teellä. Miten hauskaa!
Tulkaa mukaan ja sallikaa minun tutustuttaa teidät perheeseen", sanoi
Lucy Joy.
Heittäen yltään pölytakin hyppäsi hän autosta. Hetkisen viivähtivät
hänen pienet sormensa ritarin suuressa kädessä. Ne viipyivät siinä
sekunnin kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Ritari itsekin huomasi
tämän.
Nopeasti seurasi hän tuon pienen sinisen olennon pieniä, mokkakenkäisiä
jalkoja, jotka ensin sipsuttivat ritarikannusten ja kukkien reunustamaa
tietä ja senjälkeen kääntyivät päivänvarjon vierellä olevalle
kukkapenkille päin. "Halloo", huusi hän äänellä, jota itämaiden
kuningatar olisi voinut käyttää kutsuessaan orjattariaan.
He ympäröivät hänet heti. Sekunnissa oli hänen ympärillään joukko
ihmisiä ja hyppiviä ja tervetuliaisiksi haukkuvia koiria.
Kuului vaan kuorossa:
"Tässä hän on! Nyt jo —"
"Rakkaani, emme kuulleet ollenkaan auton tuloa."
"Terve, Lu."
Neiti Lucy Joy irrottautui pienen kultatukkaisen ja hyvin
pariisilaisesti puetun nuoren tytön syleilystä kääntyen ritarinsa
puoleen, joka oli pysähtynyt pienen seuran ulkopuolelle. Hänen
hämmästyneet silmänsä huomasivat nyt vasta, että siinä oli vain kolme
tuntematonta, kaksi hametta ja yksi flanellipuku, edelleen kolme koiraa
ja yksi kissa. Papukaija istui häkkinsä yksinäisellä orrella.
"Minun eläinkokoelmani", esitteli Lucy Joy hemmotellun koulutytön
äänellä. Hän näytti nyt kokonaan olevan oma itsensä. Sellaisena ei
vaeltava ritarimme ollut häntä aikaisemmin nähnyt. "Tämä nuori mies,
joka ajoi minut kotiin", virkkoi tyttö ryhmän puoleen kääntyen, "on
herra Laverock, pikku äiti."
Archie Laverockin suureksi hämmästykseksi kääntyi punasinervään
musliinipukuun puettu tyttö häneen päin. — Miten muutamien naisten
onnistuikaan säilyttää hyvin ulkomuotonsa. — Sillä hän näytti todellakin
olevan tämän viisi jalkaa pitkän jonkun äiti, joka kaikesta päättäen
oli tämän paikan omistaja. Jokainen olisi pitänyt häntä muutamia vuosia
vanhempana sisarena.
"Tätini, rouva Harrison —".
Tämän naisen olisi taas luullut olevan molempien edellisten naimisissa
oleva sisar, niin solakka ja pieni hän oli ihastuttavassa, mustan
ja valkoisen kirjavassa jazzvoile-puvussaan. Hänen leveäreunaisen
keltaisen hattunsa alta näkyi sama hieno profiili kuin hänen
sisarentyttärellään. Koko perhe näytti olevan kauniita.
"Frankie, pikku veljeni —"
Sitä hän todellakin oli. Tämä perheen viimeksi esitelty jäsen oli
persikanpehmeäkasvoinen nuori poika, jolla oli täysikokoisen miehen
vartalo. Huolimatta siitä, että hän oli puettu valkeaan flanellipukuun,
mistä pisti esiin hänen suuret jalkansa, kätensä ja kaulansa, voi
vallan hyvin kuvitella hänet tavallisessa merimiespuserossa valkoisine
kauluksineen ja mustine kravatteineen. Poikamaisuus loisti hänen
silmistään, jotka olivat yhtä siniset kuin sisaren hänen murrosiässä
olevalla äänellä huutaessa:
"Hyvä, rakkaani, onko sinulla nyt mukanasi yksi monista miehistäsi?"
"Tämä ei sattumalta ole kukaan heistä. Hän on se hieno pelastaja, joka
esiintyy kahdeksannen osan lopussa, yhdeksäs osa seuraa heti perässä.
Kerron kohta teille kaiken. Mutta ensin teetä", komensi tyttö vaipuen
pehmeisiin tyynyihin korituolissa, josta hänen veljensä pitkine
koipineen oli juuri noussut.
"Frankie, ota tämä —". Hän ojensi veljelleen pienen sinisen hattunsa
harsohuiveineen. Tytön silkinhieno, tuuhea tukka kimalteli kuten kulta
auringonpaisteessa. "Ota tämä myös, rakkaani."
Tämä viimeksimainittu oli sininen päällystakki.
Hän oli nyt puettuna helmenväriseen georgettepukuun, mistä hänen
käsivartensa näkyivät valkoisina ja hienoina.
"Kas niin", huokasi hän tyytyväisenä. "Äiti, onko vanha herra
Pidä-uskollisesti-kiinni lähettänyt nämä persikat. Oikein hyvä. (Alas
siitä, koiranpenikka, alas!) Äiti, salli herra Laverockin käydä
käsiksi voileipiin. Olen varma, että hän on kuolemaisillaan nälkään ja
väsymykseen kaikkien näiden sekasotkujen ja mielenliikutusten jälkeen,
joita hänellä on ollut tänään iltapäivällä —."
"Näyttelettekö Te mukana filmissä, herra Laverock?" kysyi tyttömäinen
äiti äänellä, joka niin paljon muistutti tyttären ääntä, että Archie
nauroi melkein kuuluvasti.
"Ei, en kuulu siihen ammattiin", alkoi hän selittää. "Itse asiassa
en edes tiennyt, että tyttärenne oli juuri paraillaan näyttelemässä
filmiin. Keskeytin näyttelemisen ainoastaan siksi, että luulin hänen
olevan pulassa — —"
"Pulassa — — oi, Lu, lemmikkini! Noita kauheita ihmisiä, joiden kanssa
sinun täytyy työskennellä —" huudahti äiti säikähtyneenä. "Voi, mitä se
oli?"
"Mutta, äiti! Ei se ollut kerrassaan mitään."
"Mutta herra Laverock sanoo —"
"Kaikki johtui siitä, että minä olin todellinen aasi", alkoi Archie
uudelleen. "Minä —"
"Olen varma ettette ollut sitä. Te tiesitte, miten asianlaita oli",
vastusti täti katsoen häneen sellaisella katseella, kuin olisi halunnut
sanoa, että hän kyllä tunsi miehet.
"Mitä se oli? Kuka suututti hänet?"
"Ei kukaan! Rakkaat karitsani, toivoisin teidän kuuntelevan,
sensijaan että puhutte kaikki yhtaikaa", huusi tyttö kiivaasti.
"Ettekö voi käsittää, että olin juuri vanhan Artur Seymoaren kanssa
lopettamaisillani 'Kuherruskuukauden kauhuja' tai mikä sen nimi nyt on,
kun —"
Hän sai viserretyksi tämän hengästyneen selityksen, jonka keskeytti
veljen basso ja äidin ja tädin kuoro: "Hyvä, mutta meistä herra
Laverock teki kovin rakastettavasi!"
"Kyllä, rynnätä keskelle —"
"Missä enkelit olivat vaarassa." (Tämä oli Frankie, joka heti löi
itseään suulle.)
"Se on yhdentekevää. Olen Teille yhtä kiitollinen, herra Laverock,
kuin jos olisitte pelastanut lemmikkini todellisesta vaarasta. Puhuen
Laverockista, Madgie, emmekö me kerran tanssineet erään kapteeni
Laverockin kanssa —?
"Setäni", alkoi Archie, "oli Chatmessa vuonna —"
"Luonnollisesti. (Teidän ei ole välttämätöntä mainita mitään
vuosilukuja). Me tunsimme hänet oikein hyvin. Te muistutatte häntä
sivulta katsoen. Kuinka maailma sentään on pieni!"