"Kyllä, suoraan eteenpäin, olkaa hyvä, jos aiotte olla niin
ystävällinen ja viedä minut kotiin asti", vastasi pehmeä, vieno ääni
hänen vieressään.
"Luonnollisesti, niin kauaksi kuin vaan haluatte."
"Melkein kaksi peninkulmaa aivan suoraan eteenpäin. Sitten kun
tulemme kahden lammikon välillä olevalle vihreälle niitylle kääntyy
tie vasemmalle ja sitten — annan lähempiä ohjeita kun saavumme sinne
saakka."
"Hyvä."
Pieni kahdenhengen auto kiiti eteenpäin vihertävien pensasaitojen
välitse, joitten keskeltä silloin tällöin vilahti orapihlajan
punertavat kukat. Pienten pensasaidoissa olevien veräjien kautta
saattoi nähdä kauniisiin puutarhoihin, missä syreenit upeilivat
valkoisina ja sinipunaisina. Auton rientäessä eteenpäin tuumi nuori
Laverock millä hän alkaisi keskustelun. Pitäisikö hänen ehkä mainita
jotain sattuneista
tapahtumista tai olisiko parempi vaieta. Ehkäpä oli parasta antaa
tyttö-raukan itse selittää. Mutta ei sanaakaan kuulunut. Jos tyttö
tahtoi hänen unohtavan kaiken niin — very well —.
Nuorella Laverockilla oli ihmeellinen kyky arvata sen naisen
mielentila, jonka seurassa hän kulloinkin oli. ("Mitä toivonee hän
minun nyt tekevän tai mitä odottanee hän nyt minulta", kysyi hän
itseltään. Kuinka moni nuori mies ajattelee siten?) Äkkiä hän oli
tietoinen siitä, että tyttö hänen vierellään toivoi hänen alkavan
keskustelun. Hänen täytyi siis tässä rauhallisessa seudussa muistuttaa
tuosta kauheasta tapahtumasta.
Välttäen katsomasta tyttöön, sillä hän pelkäsi tytön kasvoissa
huomaavansa epätoivoa tai hämminkiä, virkkoi hän huolettomasti: "Toivon
Teidän suovan anteeksi minun sekaantumiseni asioihinne, mutta en
katsonut voivani menetellä toisin. Olen pahoillani, jollei menettelyni
ollut oikea."
(Silloin ei hänellä suinkaan ollut ollut aikaa tuumia, mitä hän teki.)
"Oi, olitte kovin ystävällinen. Kiitoksia hyvin paljon", vastasi tyttö
pidättyvällä äänellä.
Tytön äänensävy ei suinkaan kehottanut tuttavallisuuteen. Uskottavasti
hän ei halua kertoa mitään, ajatteli Laverock. Lapsi parka. Miten
kauhea tilanne. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa tuosta
ihmishahmossa olevasta pedosta. Mitä oli tytöllä tekemistä tuossa
sivuvaunussa? Eikö hänellä ollut ketään, joka huolehti hänestä? Ketkä
olivat hänen omaisensa? (Uskottavasti hän saisi kohta tutustua heihin,
kun hän kerran saattoi tytön kotiin asti.) Mitä ajattelisivatkaan he
kaikesta tästä?
Hän tunsi tytön tahtovan kysyä häneltä jotain.
Tyttö käänsi kauniin, sinihattuisen päänsä häneen päin ja kysyi
äänellä, jossa oli nuorelle Laverockille jokin käsittämätön pohjasävy:
"Mitä ajattelette _Te_ kaikesta tästä?"
Mies nosti katseensa maantien valkeasta, leveästä juovasta. Tytön
ruusuiset kasvot olivat harsohuivin
peitossa, mutta Laverock ei ollut kiinnittänyt lähemmin huomiotaan
häneen. Laverockille oli hän edelleen hädässä oleva olento. Hän toisti
ainoastaan tytön kysymyksen: "Ajattelette kaikesta tästä?"
"Niin, mikä käsitys Teillä on kaikesta äsken tapahtuneesta. Ettekö
hämmästynyt?"
"Hämmästynyt. Sanoisin pikemminkin —"
"Niin, huomasin Teidän suuttuvan kovasti, se oli kovin ystävällistä
Teiltä. Oletan jokaisen todellisen herrasmiehen menetelleen Teidän
laillanne. Mahtoi tuntua kauhealta Teistä, joka piin äkkiä jouduitte
tapausten keskelle. Miltä se teistä näytti? Te näitte tytön, joka — jos
te edes ollenkaan huomasitte minua?"
Nyt vasta katsahti Archie Laverock tarkemmin häneen. Hän oli sievä.
Taivaan tähden, hän oli enemmän kuin sievä loistavassa, vaaleassa
kauneudessaan. Kihara pisti esiin, sillä hän korjasi juuri kaksin käsin
harsoaan. Harson yli ja hatun reunan alta loisti sinisimmät silmät mitä
Archie Laverock oli koskaan nähnyt, silmiä varjostivat mustat, pitkät
silmäripset. Aivan liian mustat. Oli vahinko, tuumi nuori Laverock,
että tämä ihmeellinen pikku olento oli ne mustannut niin mauttomasti.
Samoin kuin useimmilla miehillä meidän päivinämme ei Laverockillakaan
ollut mitään vähäistä punaisen ja mustan ihomaalin ja huulipuikon
käyttöä vastaan, millä nuori nainen kaunistaa kasvojaan samalla tavoin
kuin hän kohottaa hattunsa vaikutusta kirkkaanvärisillä kukilla.
Hänelle oli opetettu, että eräät erikoiset hienot ranskalaiset hatut
ja iltapuvut suorastaan vaativat kantajiaan kohottamaan kasvojensa
luonnollista väriä ihomaalilla, etteivät vaikuttaisi kalpeilta
ja epätaiteellisilta. Ei sovi olla puettuna silkkisukkiin ja
urheilupukuun, sillä kauneudelle altis mieli vaatii kaiken oikealle
paikalleen. Se nuori nainen, joka oli uskonut nuorelle Laverockille
kaiken tämän (hän ei muuten ollenkaan esiinny kertomuksessamme),
oli kauhistunut ajatustakin maalata kirkkaassa auringonpaisteessa
tehtävälle moottoriretkelle silmäripsensä pikimustiksi. Miksi olikaan
tämä nuori tyttö tehnyt siten, sehän kokonaan pilasi hänen ulkonäkönsä.
Tässä vei tuulenpuuska harsohuivin vasten hänen kasvojaan, jossa tuntui
heikko hajuveden tuoksu. Tämän hajuveden tunsi Laverock. Hän oli kerran
lahjoittanut pullollisen sitä eräälle punasenristinsisarelle, joka oli
hoitanut häntä.
Tämä oli ihmeellistä. Hän oli aina tuntiessaan tämän hajuveden
tuoksun muistellut pientä sairaanhoitajatarta. — Tyttö veti harson
takaisin ja solmisi sen pienen, päättäväisen leukansa alle. Hänen
kaartuvat huulensa olivat ihastuttavat, vaikka hän olikin tehostanut
niitten kaarevuutta räikeällä punaisella värillä. Kasvojen muoto
oli harvinaisen kaunis, mutta nekin olivat aivan liian maalatut ja
puuteroidut. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen nuorekas viehkeytensä
niin hurmaava, että jokaisen nuoren miehen olisi ollut syytä varoa
sydäntään.
Tänä hetkenä oli Archie Laverock vaarassa. Tyttö oli kietoessaan
sinisen huivinsa poskien ja leuan ympärille kauniin, arvoituksellisen
sfinksin näköinen ja tietämättään oli Archie Laverock tästä hetkestä
alkaen hänen vankinsa, vaikka tämä selvisikin hänelle vasta paljoa
myöhemmin.
Hänen vieressään kuului tytön ääni uudelleen: "Niin, haluaisin kuulla
teidän mielipiteenne äsken tapahtuneesta. Siitähän voi olla niin monta
eriävää mielipidettä. Tehän voisitte esim. pitää minua ylhäisöön
kuuluvana nuorena naisena, joka vierailee jollakin maatilalla ja
on pelannut bridgeä liian rohkeasti ja varomattomasti. Voidakseen
maksaa kunniavelkansa on hän joutunut koronkiskurin kynsiin. Ehkäpä te
pidittekin Arturia koronkiskurina, jolta minä rukoilin muutaman päivän
maksulykkäystä."
Suurta helpotusta tuntien, ettei tapahtunut ollut sen vaarallisempaa,
huudahti Laverock: "Siltä se juuri vaikutti, eikö totta?"
Vastaamatta jatkoi visertävä ääni:
"Tai ajattelitteko Te ehkä, että se oli mustasukkaisuutta sulhaseni
Artur..."