IRMGARD. Te tiedätte kertoella kaikista asioista. Minä haluaisin niin
mielelläni kuulla jotain teidän matkastanne.
WISMAR. Sääli vain, etten saata haluanne tyydyttää. Osa kapineistamme
tuli eilen illalla, mun täytyy ne järjestää.
IRMGARD. Laillinen este, mutta vast'edes saatte sen korvata, Te
uskoton! Voikaa hyvin, herrani.
(Vasemmalle perältä).
WISMAR. Uskoton? Nyt minä jo kohta suutun! Muinoin hän itse hylkäsi
minut ja sättii nyt yhä mua uskottomaksi.
BARNAU (nauraen). Koetappa vielä kerran, ehk'ei hän tänään enää
hylkäisikkään sua.
WISMAR. Kiitoksia paljon.
BARNAU (nauraen). Ei ruostu vanha rakkaus.
WISMAR (kiivaasti). Ruostuupa, sanon ma, minun ainakin on niin läpi
ruostunut, että on mahdoton saada sitä kirkkaaksi enää.
Kolmas kohtaus.
Entiset. Ottilia (vasemmalta, etu-alalta).
OTTILIA (ulkona, laulaa).
Niin vienosti tähtöset tuikkaa,
Läp' yön elon synkeänkin.
WISMAR. Kuule!
BARNAU. Tunnet ehkä äänen?
WISMAR. Se on Ottilia!
BARNAU. Rakastuneilla on ihmeen tarkat korvat! (Ottilia keskeyttää
laulunsa, huomatessaan läsnä oliat). Kas vain! Hyvää huomenta, eno.
(Kättelee), Hra tohtori Wismar --
(Kumartaa).
BARNAU. Hyvää huomenta, raivio!
OTTILIA. No, mutta eno! Puolustakaahan toki minua, herra tohtori.
Kauheata, että täytyy käyttää puolustajaa enoansa ja holhojaansa
vastaan!
BARNAU. Onko se tärkeän tarpeellista?
OTTILIA. Niin, kun sinä annat minulle niin kauhistavia lisä-nimiä!
BARNAU. Ja aivanko ansaitsemattasi?
OTTILIA. Annappas kun mietin. Koulussa kutsuttiin minua myöskin
raivioksi, mutta opettajattaret vakuuttivat silloin minun vast'edes
parantavan itseni ja muuttuvan vallan siivoksi. Ja kyllähän mini olen
koettanutkin, vaan eipä siitä lie suurta apua ollut, koska sinä heti
kutsuit minua -- niin -- -- --
BARNAU. Raivioksi.
OTTILIA, Ah, niin. (Wismar'ille) Onkohan tuommoinen -- raivio kovinkin
kauhistava?
WISMAR. Ei suinkaan, ainakin minä niitä suvaitsen.
OTTILIA. No, sitte turvaun minä teihin, kun eno alkaa torua.
BARNAU. Parhaasenpa turvaut! Tuo totinen ihminen ei kärsi
vallattomuutta ollenkaan.
WISMAR. Miksi sinä aina minun totisuuttani vedät esiin.
BARNAU. Enkö ole oikeassa? Huomaappas, Ottilia! Bruno-ystäväni on
ensiksikin suuri matematikeri ja astronomi, sitte botanisti, sitte
kemisti, sitte meteorologi, geologi ja geognosti. Ne ovat syvällisimpiä
tieteitä, joita pitää suurimmalla totisuudella harjoitella.
OTTILIA. Minä alan jo pian pelätä teitä.
WISMAR. Pelätä?
OTTILIA. Kun olette niin äärettömän viisas, näytän kai minä teistä
liian yksinkertaiselta. Te vihdoin nauratte minua.
WISMAR. Mitä ajattelettekaan!
OTTILIA. Mutta ettehän toki? Ettehän te pidä mua tuhmana?
WISMAR. Mutta hyvä neiti!
BARNAU (nauraen).
"Sun sanas, katsehesi ainoinen
Se voittaa maisen viisauden,"
sanoo Faust.
WISMAR. Taivas siunatkoon tuota Göthe-vanhusta, hän on lausunut monta
kultaista sanaa.
OTTILIA. Jos sinä alat viitata Göthe'een, on minun paras mennä tieheni.
BARNAU. No, minne nyt?
OTTILIA. Puistoon, metsään, nurmikolle!
WISMAR. Saanko minä seurata teitä?
OTTILIA. Saatte -- kyllä! Vaikk'en minä mielelläni lähtisi Teidän
kanssanne.
WISMAR. Miks'ette?
OTTILIA. Sillä te muistutatte minulle pian, kuinka pienet minun tietoni
ovat, kuinka tyhmä minä olen.
WISMAR. Älkää lausuko tuota kauheata sanaa. Jos minulla on enemmän
tietoja kuin teillä, niin asemanikin vaatii sitä. Teillä on toisessa
suhteessa tietoja enemmän kuin minulla. Ja mitä ette itse saa selville,
kysykää minulta.
OTTILIA. Tahdotteko opettaa sen minulle?
WISMAR. Sydämestäni mielelläni.
OTTILIA. Tulkaa sitte. Te opetatte minulle matematiikkia, botaniikkia,
kemiaa -- -- (Olkihattu päähän). Voi hyvin, eno.
(Wismar'in kanssa perältä vasemmalle).
BARNAU (huutaen hänen jälkeensä). Voi hyvin! Bruno, älä vain tee
tyttöstä liian viisaaksi, se on tarpeetonta! -- Monessa asiassa on
taitamattomin tyttönen ymmärtäväisempi oppineinta miestä. Kas, kas,
Bruno-ystävä liekehtii jo ilmitulessa! Sitäpä en olisi luullut. Lemmen
orjia kai olemme kaikki, miks'ei myöskin hän? Onneksi, ystäväni! Kaikki
olemme lemmen orjia? Siis minä myöskin? Niin, -- miks'en? Löydänhän kai
minäkin sydämen, joka minut onnelliseksi tekee? Minun pitää vain etsiä.
Mutta mistä? Neljänkymmenen vuotiaana ei mun enää pitäisi liian kauvan
vitkailla. Neljänkymmenen? Vitkailla mun ei pidä, vaan ei myöskään
hätäillä. Koetella tahdon toki, kaikin huolin koetella. (Kääntyy). Kas,
Thusnelda!
Neljäs kohtaus.
Barnau. Thusnelda (perällä, oikealla, ruusu kädessä).
THUSNELDA. Monen vuoden kuluttua saan jälleen toivottaa teille hyvää
huomenta, mun armas, armas isäni. Niin, oikein herttaista hyvää
huomenta toivon teille! Älköön ikävä aamu herätkö teille milloinkaan!
BARNAU. Kiitos sydämellisestä tervehdyksestäsi!
THUSNELDA. Tämä ruusunen olkoon riemuisan tulevaisuutenne esikuvana.
Saanko antaa sen teille?
BARNAU (ottaen sen). Sinä lienet vanhan äreän puutarhurimme suosikki,
muuten hän varmaankaan ei olisi sallinut sinun taittaa ruusujaan.
THUSNELDA. Se ei olekkaan puutarhurilta, minä olen sen itse
kasvattanut.
BARNAU. Kuinka?
THUSNELDA. Kaksi vuotta sitte löysin ruusupensaan, jonka puutarhuri oli
heittänyt pois, ajatellen: Se on surkastunut eikä siitä enää tule
mitään. Minun oli sääli tuota hyljättyä ruusu-rukkaa, minä arvelin:
Ehkä se toki vielä voipi elpyä, ja istutin sen astiaan, kastelin sitä,
pidin sitä päivänpaisteessa ja hoidin sitä, kuten parhaiten taisin. Ja
se elpyi tosiaankin, vaurastui -- ja tänävuonna näkyi jo silmikoita.
Tän'aamuna puhkesi ensimmäinen ja sen tuon teille. Eikö se ole hyvä
enne minulle, että ensimmäisenä aamuna teidän kotiin tultuanne
ruusustossani puhkesi ensimmäinen ruusu? Olinhan minäkin hyljätyn
ruusun kaltainen, kunnes te minut puistoonne istutitte ja siten
kadotuksesta pelastitte.
BARNAU. Sinä olet älykäs ja tunteellinen, Thusnelda. Sinä suosit ja
rakastat luontoa ynnä sen ihmeteltäviä omaisuuksia, joita useimmat
huolimattomuudella halveksivat, kun eivät käsitä, että mitättöminkin
heinänkorsi, pikkuisinkin perhonen on ihmeteltävämpi, kuin kaikki
ihmisten taidokkaimmat keksinnöt. Se huvittaa minua, tyttöseni, se
minua suuresti huvittaa. Tämän pidän sun hellän tunteesi todisteena, ja
semmoisena sen huolellisesti tallennan. Mutta ensiksi panen sen veteen,
jotta säilyisi vielä muutaman päivän tuoreena.
THUSNELDA. Miksi te vaivaatte itseänne? Enkö minä saa sitä tehdä?
BARNAU. Salli mun. Samassa noudan lahjan, jonka olen sulle muassani
tuonut. Minä tulen heti takaisin.
(Perältä oikealle).
THUSNELDA. Ruusunen ilahutti häntä. Oi, hän on niin armas, niin hyvä ja
kuitenkin niin miehekäs ja vakaa. Niin, semmoisena on hänen kuvansa
elävänä mielessäni väikkynyt!
Viides kohtaus.
Thusnelda. Dietrich (vasemmalta, etu-alalta).
DIETRICH. Ahaa, Thusneldaseni! Nytpä et enää multa karkaakkaan, pikku
teeskentelevä velho!
THUSNELDA. Mitä minusta tahdotte?
DIETRICH. Onhan se varsin mitätöntä, jota sulta pyydän? Ainoastaan
pikku suudelma sun purppura-huuliltasi!
THUSNELDA. Ehkä on se teidän mielestänne mitätöntä, vaan ei mun.
DIETRICH. No kaikkia! Suudeltavaksihan tytöt ovat luodutkin, täytä siis
vain velvollisuutes.
(Saartaa hänet oikeaan nurkkaan).
THUSNELDA. Älkää pakoittako minua puolustaimaan teitä vastaan!
Kuudes kohtaus.
Entiset. Barnau (palajaa, jää perälle tarkastamaan kohtausta).
DIETRICH. Sen saamme nähdä!
THUSNELDA. Väistykää, herrani, tai minä häpäisen teitä!
DIETRICH. Sinä teeskentelet oikein viehättävän somasti!
THUSNELDA. Min'en teeskentele!
DIETRICH. Ja kuitenkin pidät povellasi miehen kuvaa! Minä näin sen
eilen.
(Aikoo syleillä häntä).
THUSNELDA. Pois!
(Työntää hänet luotaan).
DIETRICH. Pirulainen, sulla tuntuu olevan käsivoimaa, vaan kuitenkin
sun -- --
(Hyökkää häntä kohti).
BARNAU (on astunut esiin, työntää hänet kauluksesta toiseen nurkkaan).
Hoilaa, nallikka, mitäs nyt!
THUSNELDA. Isäkulta!
DIETRICH. Isä? Oletteko te tuon mieronkiertäjättären isä? Mitä te
täältä tahdotte? Ulos heti paikalla!
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Adelgunda (vasemmalta, etu-alalta).
ADELGUNDA. Taivahan tekiä, mikä täällä?
DIETRICH. Tuo hävytön maankulkia, Thusneldan isä, josta ei kenkään
tähän saakka ole kuullut mitään -- -- --
ADELGUNDA. Oletko mieletön? Hän on Barnau orpana, tämän talon isäntä.
DIETRICH. Mitä?
ADELGUNDA. Mutta Dietrich!