DIETRICH (yhä huolimattomasti). Olenhan minä ylioppilas! Kun somat
huulet tavataan, aina niitä suudellaan.
ADELGUNDA. Sinun puheesi ovat todellakin sävyttömiä!
DIETRICH. Ylioppilas-puheita vain, äiti, ei muuta. Voi hyvin!
ADELGUNDA. Ai'otko todellakin lähteä?
DIETRICH. Huvitteleimaan, -- mitenkä muuten! Siksihän lupa-aika onkin!
Yliopiston tuolit saavat ihmisen aivan tarpeeksi asti puun ma'un
tuntemaan!
ADELGUNDA. Tulethan toki viimeistään päivälliseksi takaisin!
DIETRICH. Sitä en saata luvata; minä ratsastan kaupunkiin, ja jos
siellä tapaan hyviä tuttuja, en niinkään pian palanne.
ADELGUNDA. Vaan jäät sinne yli puolen-yön!
DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin, äiti!
AADELGUNDA. Mutta Dietrich!
DIETRICH. Säästä räminäsi huomiseksi, muuten pilaat koko päiväni! Voi
hyvin.
(Tahtoo pois).
ADELGUNDA. Mutta kuulehan toki, Dietrich!
DIETRICH. Min'olen jo kylliksi kuullut!
ADELGUNDA. Mutta jos orpana juuri tänään palajaisi! Joka päivä pitää
meidän hänen tuloansa odottaa.
DIETRICH. Siis saatan minä nähdä sen vanhan juutalaisen huomisaamuna
varhain aivan hyvissä ajoin!
ADELGUNDA. Mitä lauseita, Dietrich!
DIETRICH. Aivan oikeita. Herra Barnau-orpana on kauppias, ja kaikki
kauppiaat ovat vähän juutalaisia.
ADELGUNDA. Sinun pitää puhua suuremmalla kunnioituksella siitä
miehestä, sillä me olemme kaikki hänelle kiitollisuuden-velassa.
DIETRICH. Tuon sinä olet jo monen monesti kertonut, mutta min'en sitä
sittekään ymmärrä. Minkätähden pitää meidän hälle kiitollisuutta
osoittaa? Kuinka sen asian laita nyt oikeastaan on?
ADELGUNDA. Barnau, tämän tilan omistaja, on minun veljeni-poika. Kun
veljeni kaksikymmentä vuotta sitten kuoli, jätti hän jälkeensä
ainoastaan pienenlaisen omaisuuden. Hänen poikansa ryhtyi asioihin,
joissa uskaliaisuus sekä onni pian saivat hänet varakkaaksi. Sitten
hylkäsi hän asioimisensa, kun saattoi tyydyttää palavan halunsa nähdä
vieraita maita. Hän osti tämän kartanon suurine perintötiloineen. Tässä
varusti hän vieraanvaraisen olopaikan sisarilleen, jotka muuten,
pienestä isän perinnöstä eläen, olisivat saaneet supistaa oloansa;
täällä tarjosi hän ystävällisesti olennon ja elannon köyhälle
sisarensatyttärelle, Ottilialle, ja vihdoin meillekkin. Huomaathan
siis, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kaikki hänelle olemme.
DIETRICH. No kaikkia! Koska hän on rikas, tekee hän ainoastaan
velvollisuutensa, vähän auttaissaan. (Nauraen) Toinen kysymys on, onko
hän tehnyt niinkään viisaasti majoittaissaan tänne koko pataljonan
akkoja, jotka lakkaamatta riitelevät.
ADELGUNDA. Dietrich, nyt puhut pahoin. Lupaathan toki kohdella orpanaa
asianmukaisella kunnioituksella.
DIETRICH. Hyvä, hyvä! Tuo vanha juutalainen tuntuu olevan kelpo poika,
me kai kyllä tulemme toimeen.