Runoilija hymyili: "Hm. Minulle on kerrottu hänen elelevän kaikesta
syrjässä jossakin Montmartren puolessa. Mutta... on olemassa eräs
mutta... jo jonkin aikaa olen nähnyt La Plumessa poliittisia
artikkeleita, jotka epäilyttävästi muistuttavat Forestier’n ja Du Royn
kyhäyksiä. Ne on kirjoittanut eräs Jean Le Dol, joka on nuori, kaunis
ja älykäs mies ja aivan ystävämme Georges’in hengenheimolainen. Hän
on tutustunut Georges’in entiseen rouvaan. Mistä seikasta päätän,
että rouva Forestier rakastaa aloittelijoita ja on heitä ikuisesti
rakastava. Sitä paitsi rouva on rikas. Vaudrec ja Laroche-Mathieu eivät
ole turhaan olleet talon ahkeria vieraita."
Rival selitti: "Pikku Madeleine ei ole hullumpi. Hyvin viekas ja hyvin
kokenut! Hän lienee ihastuttava riisuutuneena. Mutta sanokaahan,
kuinka Du Roy on voinut saada kirkollisen vihkimisen julkisen avioeron
jälkeen?"
Norbert de Varenne vastasi: "Hän saa vihityttää itsensä kirkossa, koska
kirkko on sitä mieltä, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut lainkaan
naimisissa."
"Miten niin?"
"Ystävämme Bel-Ami arveli, joko välinpitämättömyydestä tai
säästäväisyyssyistä, että pormestari riitti vihkimään hänet ja
Madeleine Forestier’n. Hän siis ei välittänyt kirkollisesta
siunauksesta, mikä seikka Pyhän Äitimme Kirkon silmissä leimaa koko
hänen ensimmäisen avioliittonsa yksinkertaisesti huoruudeksi. Niinpä
kirkko pitää Georges’ia nyt poikamiehenä ja levittää hänen kunniakseen
nyt kaiken komeutensa, joka maksaa ukko Walterille komeat rahat."
Yhä kasvavan häävierasjoukon puheensorina täytti kirkon holvit. Kuului
ääniä, jotka puhuivat aivan kovasti. Osoiteltiin kuuluisia henkilöitä,
jotka pöyhistelivät rintaansa mielissään siitä, että heidät huomattiin,
ja jotka huolellisesti noudattivat ihmisjoukkojen nähtäväksi
tarkoitettua ryhtiään, tottuneina esiintymään kaikissa juhlissa, joiden
välttämättöminä kaunistuksina, jonkinlaisina koristusesineinä, he
pitivät itseään.
Rival jatkoi:
"Sanokaahan, rakas ystävä, te, joka niin usein käytte johtajan
perheessä, onko totta, että rouva Walter ja Du Roy eivät koskaan puhu
toisilleen?"
"Eivät koskaan. Rouva Walter ei tahtonut antaa Du Roylle tytärtään.
Mutta Georges piti isää pauloissaan joidenkin maasta kaivettujen
ruumiinjätteiden avulla, kerrotaan, ruumiinjätteiden, jotka oli
haudattu Marokossa. Hän siis uhkasi ukkoa kauheilla paljastuksilla.
Walter muisti Laroche-Mathieun esimerkin ja taipui heti. Mutta äiti,
itsepäisenä kuin kaikki naiset, vannoi, ettei hän koskaan sanoisi
sanaakaan vävylleen. He ovat armottoman hullunkurisia toistensa
läsnäollessa, Rouva on kuin kuvapatsas, kostonjumalattaren kuvapatsas,
ja Du Roy on hyvin vaivautunut, vaikk’ei hän sitä näytäkään, sillä hän
jos kukaan osaa hillitä itsensä!"
Tuli virkaveljiä, jotka puristivat toistensa kättä. Kuului katkelmia
poliittisista keskusteluista. Sekavana kuin kaukaisen meren kohina
tunkeutui kirkon edustalle ahtautuneiden ihmisjoukkojen puheensorina
päivänvalon kera sisään ovesta, nousi holvien alle ja leijaili siellä
kirkkoon kokoutuneen valioyleisön hillitymmän sorinan yläpuolella.
Äkkiä kirkonvartija iski kolme kertaa sauvallaan puupermantoon. Koko
seurakunta kääntyi katsomaan hameiden kahistessa ja tuolien kolistessa.
Ja isänsä taluttamana ilmestyi nuori tyttö oviaukon kirkkaaseen valoon.
Suzanne muistutti vieläkin lelua, herkullista, kukin koristettua lelua.
Hän pysähtyi muutamiksi sekunneiksi kynnykselle, ja kun hän sitten
astui ensimmäisen askelensa kirkon käytävälle, virittivät urut mahtavan
huudon ilmoittaakseen kaikuvalla metalliäänellään morsiamen tulon.
Hän tuli sisään pää painuksissa, mutta ei lainkaan hämillään, hieman
punehtuneena, suloisena, ihastuttavana, oikeana pienoismorsiamena.
Naiset hymyilivät ja kuiskailivat hänen kulkiessaan ohitse. Herrat
kuiskasivat: "Hän on hurmaava, jumalallinen!" Herra Walter asteli
liioitellun arvokkaana, vähän kalpeana ja silmälasit vaakasuorina
nenällä.
Heidän perässään tuli neljä morsiusneitoa. He olivat kaikki valkoisissa
silkkipuvuissa ja kaikki kauniita, ja he muodostivat hovin tämän
leikkikuningattaren ympärille. Sulhaspojat, jotka olivat valikoidun
näköisiä ja kaikki saman kokoisia, kulkivat askelin, jotka näyttivät
tanssimestarilta opituilta.
Sitten seurasi rouva Walter, jota talutti hänen toisen vävynsä
seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäinen isä, markiisi de Latour-Yvelin.
Rouva Walter ei kävellyt, hän laahautui eteenpäin ollen vähällä kaatua
maahan joka askelella. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa olisivat
liimautuneet kiinni permantoon, kuin ne olisivat kieltäytyneet häntä
kannattamasta, kuin hänen sydämensä olisi jyskyttänyt hänen rinnassaan
kuin eläin, joka hyppii päästäkseen vapaaksi.
Hän oli tullut laihaksi. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät vielä
kalpeammilta ja vielä latteammilta kuin hänen kasvonsa.
Hän tuijotti eteensä päästäkseen näkemästä ketään ja ehkä vain
ajatellakseen sitä, mikä häntä kiusasi.
Sitten tuli Georges Du Roy erään vanhan naisen rinnalla, jota kukaan ei
tuntenut.
Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän kääntänyt sivuilleen kiinteää,
kovaa katsettaan, joka tuijotti suoraan eteenpäin hieman rypistyneiden
kulmakarvojen alta. Hänen viiksensä näyttivät kutittavan ylähuulta.
Kaikkien mielestä hän oli todella komea nuori mies. Hänen käyntinsä oli
ylväs, vartalonsa kaunis, jalkansa suorat. Hännystakki sopi hänelle
hyvin, ja sen toisessa rintapielessä hehkui veripisaran kaltaisena
Kunnialegioonan kalpea, punainen nauha.
Sitten tulivat sukulaiset, Rose senaattori Rissolinin rinnalla. Hän
oli ollut naimisissa kuusi kuukautta. Kreivi de Latour-Yvelin talutti
varakreivitär de Percemuriä.
Vihdoin tuli kirjava kulkue Du Royn ystäviä ja tuttavia, jotka hän
oli esitellyt uudelle perheelleen. Pariisin väliluokan tunnettuja
ihmisiä, jotka pian tulevat läheisiksi tuttaviksi, ja joitakuita näiden
rikkaiden nousukkaiden kaukaisia serkkuja, kaikki uraltaan suistuneita
aatelismiehiä, vararikkoisia, turmeltuneita ja, mikä pahinta, muutamat
naimisissa olevia. Heidän joukossaan nähtiin herra de Belvigne,
markiisi de Banjolin, kreivi ja kreivitär de Ravenel, herttua Ramorano,
ruhtinas de Kravalow, chevalier Vairéali, edelleen Walterin vieraat,
ruhtinas de Guerche, herttua ja herttuatar de Ferracine, kaunis
markiisitar des Dunes. Muutamilla rouva Walterin sukulaisilla oli
juhlakulkueessa maaseutuetikettinsä juhlallinen ilme.
Ja urut pauhasivat koko ajan työntäen valtavaan rakennukseen korisevia,
rytmillisiä säveliään kiiltävistä kurkuistaan, jotka huutavat
taivaaseen ihmisten iloja ja suruja. Isot ovenpuoliskot suljettiin, ja
äkkiä tuli pimeää, aivan kuin joku olisi heittänyt ulos auringon.
Georges oli nyt polvillaan morsiamensa vieressä kuorissa, vastapäätä
sytytettyä alttaria. Tanger’n uusi piispa astui piispansauva kädessään
ja hiippa päässään sakastista vihkiäkseen heidät Kaikkivaltiaan nimessä.
Hän teki tavalliset kysymykset, vaihtoi sormukset, lausui sanat, jotka
sitovat kuin kahleet, ja piti vihityille kristillisen puheen. Hän puhui
kauan ja ylevin sanoin uskollisuudesta. Hän oli iso, lihava herra,
niitä uljaita prelaatteja, joiden majesteetti on vatsa.
Kuului nyyhkytyksiä, ja muutamat päät kääntyivät katsomaan. Rouva
Walter itki kasvot käsiin kätkettyinä.
Hänen oli täytynyt taipua. Mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä?
Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ajanut kotiin palanneen
tyttärensä huoneestaan ja kieltäytynyt häntä syleilemästä, siitä
päivästä lähtien, jolloin hän hyvin hiljaa oli sanonut Du Roylle, joka
jälleen oli ilmestynyt hänen näkyviinsä juhlallisesti tervehtien: "Te
olette kurjin olento minkä tunnen; älkää koskaan puhutelko minua,
sillä minä en koskaan vastaa teille", siitä päivästä lähtien hän
oli kärsinyt kauheita, sammumattomia tuskia. Hän vihasi Suzannea
hurjalla vihalla, joka oli täynnä katkeroitunutta intohimoa ja
kuluttavaa mustasukkaisuutta, kummallista äidin ja rakastajattaren
mustasukkaisuutta, jota ei voinut vastustaa ja joka oli kirvelevä ja
polttava kuin avoin haava.
Ja tuossa nyt piispa vihki yhteen hänen tyttärensä ja hänen
rakastajansa tuhannen henkilön läsnäollessa ja aivan hänen edessään!
Eikä hän voinut sanoa mitään! Hän ei voinut sitä ehkäistä! Hän ei
voinut huutaa: "Hän on minun, tuo mies, hän on rakastajani. Tämä
liitto, jonka te siunaatte, on häpeällinen!"
Monet naiset kuiskasivat liikuttuneina: "Äiti raukka! Miten liikutettu
hän on!"
Piispa piti puhettaan: "Te kuulutte maailman onnellisten joukkoon, sen
rikkaimpiin ja kunnioitetuimpiin. Teillä, herra, jonka kykynne kohottaa
toisten yläpuolelle, teillä, joka kirjoitatte, joka opetatte, neuvotte,
johdatte kansaa, teillä on suuri tehtävä täytettävänänne, teillä on
kaunis esimerkki annettavananne..."
Du Roy kuunteli turhamaisuudesta juopuneena. Tällä tapaa puhui hänelle
Rooman Kirkon Prelaatti! Ja hän tunsi selkänsä takana suunnattoman
ihmisjoukon läsnäolon, kuuntelevan ihmisjoukon, joka oli tullut tänne
hänen takiaan. Hänestä tuntui, kuin jokin voima olisi työntänyt
häntä eteenpäin, nostanut häntä. Hänestä tulisi yksi tämän maailman
valtiaita, hänestä, hänestä, köyhän normandialaisen talonpojan pojasta.
Ja hän näki äkkiä vanhempansa heidän vaatimattomassa ravintolassaan,
mäellä Rouenin leveän laakson yläpuolella, isän ja äidin, jotka
tarjoilivat viiniä seudun talonpojille. Hän oli lähettänyt heille
viisituhatta frangia saatuaan kreivi de Vaudrecin perinnön. Nyt hän
lähettäisi heille viisikymmentätuhatta, ja he saisivat ostaa itselleen
pienen maatilan ja elää onnellisina ja tyytyväisinä.
Piispa oli lopettanut puheensa. Kultaiseen messukasukkaan pukeutunut
pappi nousi alttarille. Ja urut alkoivat uudelleen julistaa
vastavihittyjen kunniaa.
Väliin ne sinkosivat sisästään pitkiä, suunnattomia valitushuutoja,
jotka paisuivat kuin meren aallot ja kajahtivat niin mahtavasti, että
niiden olisi voinut luulla nostavan paikoiltaan ja särkevän katon
päästäkseen lentämään kohti sinistä taivasta. Niiden värisevät sävelet
täyttivät koko kirkon ja panivat ruumiit ja sielut vapisemaan. Sitten
ne äkkiä hiljenivät, ja vienoja iloisia säveleitä tanssi ilmoille,
hipaisi korvaa kevyinä henkäyksinä, kuului pieniä sieviä säveljaksoja,
ohuita ja leijailevia, jotka liitelivät kuin linnut. Mutta sitten
tämä siro musiikki taas laajeni tullen voimassaan ja suuruudessaan
hirvittäväksi, aivan kuin hiekkajyvä olisi varttunut kokonaiseksi
maailmaksi.
Sitten kohosi ilmoille ihmisääniä, jotka leijailivat taipuneiden päiden
yläpuolelle. Suuren Oopperan taiteilijat Vauri ja Landeck lauloivat.
Suitsutus levitti hienoa bensoen tuoksua, ja alttarilla täyttyi
jumalallinen sakramentti. Jumalan oma poika astui pappinsa kehotuksesta
alas maan päälle pyhittääkseen paroni Georges Du Royn riemullisen
voiton.
Bel-Ami, joka oli polvillaan Suzannen vieressä, oli painanut päänsä.
Hän tunsi tällä hetkellä olevansa melkein uskovainen, melkein
jumalinen, täynnä kiitollisuutta sallimusta kohtaan, joka oli
ollut hänelle niin suopea ja joka ilahdutti häntä kaikilla näillä
kunnianosoituksilla. Ja oikein tietämättä, kenen puoleen hänen olisi
ollut käännyttävä, hän kiitti menestyksestään.
Toimituksen päätyttyä hän nousi, tarjosi vaimolleen käsivartensa ja
marssi sakastiin. Siellä alkoi häävieraiden loppumaton ohikulku.
Georges, ilon huumaamana, kuvitteli olevansa kuningas, jolle kansa
osoitti kunnioitustaan. Hän puristeli käsiä, soperteli merkityksettömiä
sanoja, tervehti oikealle ja vasemmalle, vastaili onnentoivotuksiin:
"Olette hyvin rakastettava."
Äkkiä hän huomasi rouva de Marellen. Ja muistellessaan kaikkia niitä
suudelmia, jotka hän oli rakastajattarelleen antanut ja joihin
tämä oli vastannut, muistellessaan heidän kaikkia hyväilyjään,
heidän hellittelyjään, Clotilden äänen kaikua, hänen huuliensa
makua, hän tunsi suonissaan kiihkeän himon saada uudelleen omistaa
rakastajattarensa. Clotilde oli kaunis ja hieno poikamaisine ilmeineen
ja virkeine silmineen. Georges ajatteli: "Hän on joka tapauksessa ihana
rakastajatar."
Rouva de Marelle lähestyi hieman häveliäänä ja arkana ja ojensi
Georges’ille kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan.
Silloin hän tunsi naisen sormista hienon kutsun, tunsi sen suloisen
painahduksen, joka antaa anteeksi ja peruuttaa kiistat. Ja itse hän
puristi tuota pientä kättä aivan kuin sanoakseen: "Rakastan sinua yhä,
olen sinun!"
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa hymyilevinä, loistavina, täynnä
rakkautta. Clotilde kuiskasi miellyttävällä äänellä: "Pikaisiin
näkemiin, herra."