Ja rouva de Marelle poistui.
Toisia henkilöitä tunki esille. Ihmisjoukko kuohui Du Royn ympärillä
kuin koski. Vihdoin se harveni. Viimeiset vieraat menivät. Georges
tarttui jälleen Suzannen käsivarteen marssiakseen takaisin kirkon
lävitse.
Se oli täynnä väkeä, sillä jokainen oli palannut paikalleen nähdäkseen
heidän yhdessä poistuvan. Du Roy kulki hitaasti, levollisin askelin,
pää pystyssä ja katse suunnattuna ovesta tulevaan valovirtaan. Hän
tunsi pitkien värähdysten kiitävän pitkin ihonsa pintaa, kylmien
värähdysten, jotka syntyvät rajattoman onnen tunteista. Hän ei nähnyt
ketään. Hän ajatteli vain itseään.
Tullessaan kynnykselle hän näki suunnattoman ihmisjoukon, mustan,
kohisevan massan, joka oli tullut sinne hänen takiansa, hänen, Georges
Du Royn takia. Pariisin väestö katseli ja kadehti häntä.
Sitten hän kohotti katseensa ja näki suoraan edessään place de la
Concorden toisella puolella Edustajakamarin. Ja häntä halutti hypätä
Madeleinen portailta suoraan Palais-Bourbonin ovelle.
Hän astui hitaasti alas korkeiden portaiden askelmia, molemmilla
puolilla katsojain rivistöt. Mutta hän ei nähnyt heitä. Hänen
ajatuksensa liikkuivat nyt menneissä asioissa ja hän näki auringon
valon häikäisemien silmiensä edessä rouva de Marellen, joka järjesteli
peilin luona pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen
noustessaan vuoteesta.