Herra Walter ei enää kyennyt vastaamaan, hänellä ei enää ollut voimia
vihaan, hän vaikeroi:
"Liian myöhään. Hän on saanut tytön. Me olemme hukassa."
Rouva Walter ei ymmärtänyt.
"Kuinka? Hukassa?"
"Tietysti. Nyt Suzannen on pakko mennä naimisiin hänen kanssaan."
Rouva Walter päästi eläimellisen äänen:
"Hänen kanssaan! Ei koskaan! Sinä olet järjiltäsi!"
Walter vastasi surullisesti:
"Ei kannata ulvoa. Hän on ryöstänyt tytön, häpäissyt hänet. Nyt on
parasta antaa tyttö hänelle. Jos olemme varovaisia, niin kenenkään ei
tarvitse saada tietää asiasta mitään."
Rouva Walter toisteli kauhean liikutuksen järkyttämänä:
"Ei koskaan! Hän ei koskaan saa Suzannea! En ikinä anna suostumustani."
Murtuneena Walter mumisi:
"Mutta hän on jo saanut tytön. On liian myöhäistä. Ja hän pitää hänet
ja kätkee hänet, kunnes taivumme. Siis, häväistysjutun välttämiseksi
meidän on taivuttava heti."
Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi yhä:
"Ei! Ei! En suostu koskaan!"
Walter jatkoi kärsimättömänä: "Ei kannata enää keskustella koko
asiasta. Se on välttämätöntä. Oh, minkälainen petkuttaja? Kuinka hän on
meitä puijannut... Mutta hän on joka tapauksessa pystyvä mies. Olisimme
voineet saada paljon paremman vävyn mitä tulee yhteiskunnalliseen
asemaan, mutta emme älykkäämpää tulevaisuudenmiestä. Hän on todella
tulevaisuudenmies. Hänestä tulee sekä edustajakamarin jäsen että
ministeri."
Rouva Walter selitti, korostaen villin tarmokkaasti sanojaan:
"En koskaan suostu siihen, että hän menee naimisiin Suzannen kanssa...
Ymmärrätkö... en koskaan!"
Walter suuttui ja alkoi käytännöllisenä miehenä puolustaa Bel-Amia:
"Vaikene nyt jo... Sanonhan, että se on välttämätöntä... ehdottomasti
välttämätöntä. Ja kuka tietää? Ehkä meidän ei tarvitse sitä katua.
Kun on kysymys hänen kaltaisistaan miehistä, ei koskaan voi tietää,
kuinka käy. Muistathan, miten hän kolmella artikkelillaan kukisti tuon
pässinpään Laroche-Mathieun ja miten arvokkaasti hän sen teki, mikä oli
hyvin vaikeaa hänen asemassaan, hän kun oli aviomies. Niin, saadaanpa
nähdä. Nyt me olemme joka tapauksessa kiikissä. Emme voi enää pelastua."
Rouva Walter tahtoi huutaa, heittäytyä maahan, repiä tukkaansa.
Epätoivoisella äänellä hän lakkaamatta hoki:
"Hän ei saa... minä... en... tahdo!"
Walter nousi, otti lampun ja jatkoi:
"No, no, sinä olet tyhmä niinkuin kaikki naiset. Te ajattelette vain
tunteillanne. Te ette ymmärrä mukautua olosuhteisiin... te olette
tyhmiä! Olenhan sanonut sinulle, että hän nai Suzannen... Se on
välttämätöntä."
Ja hän poistui huoneesta laahaten tohveleitaan. Hullunkurisen,
yöpaitaan verhoutuneen aaveen kaltaisena hän vaelsi ison nukkuvan
talonsa leveiden käytävien lävitse ja puikahti äänettömästi
huoneeseensa.
Rouva Walter seisoi yksinään huoneessa sietämättömän tuskan
raatelemana. Hän ei vieläkään tajunnut mitään. Hän vain kärsi. Sitten
hän huomasi, ettei hän voinut seisoa siinä aamuun asti. Hän tunsi rajua
halua juosta, juosta suoraan eteenpäin, mennä matkoihinsa, huutaa apua,
saada apua.
Hän mietti, kenet hän kutsuisi. Minkä ihmisen? Hän ei voinut keksiä.
Papin? Niin, papin! Hän heittäytyisi hänen jalkoihinsa, tunnustaisi
kaikki, ripittäisi syntinsä ja epätoivonsa. Pappi kyllä ymmärtäisi,
ettei tuo roisto voinut naida Suzannea, ja ehkäisisi sen.
Hänen täytyi heti saada pappi! Mutta mistä? Minne hän menisi? Eihän hän
tännekään voinut jäädä.
Silloin häivähti hänen silmiensä ohi kuin näkynä veden päällä käyvän
Jeesuksen mahtava kuva. Hän näki Vapahtajan niinkuin hän oli nähnyt
hänet taulussa. Kristus siis kutsui häntä. Jeesus sanoi hänelle: "Tule
luokseni. Tule ja polvistu jalkaini juureen. Minä lohdutan sinua ja
sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä."
Hän otti kynttilänsä ja meni alakertaan, josta pääsi talvipuutarhaan.
Jeesuksen kuva oli sen päässä, pienessä salongissa, jonka lasiovi
pidettiin suljettuna, jottei maan kosteus turmelisi taulua.
Tämä salonki oli kuin jonkinlainen kappeli keskellä harvinaisia puita.
Kun rouva Walter tuli talvipuutarhaan, jota hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt muuten kuin valaistuna, hän pelästyi sen synkkää
pimeyttä. Troopillisten maiden raskaat kasvit tekivät painostavalla
hengityksellään ilman paksuksi. Ja kun ovet eivät enää olleet avoinna,
tämän ihmeellisen, lasikuvun alle suljetun metsän ilma tunkeutui
vaivalloisesti rintaan, huumasi, juovutti, tuntui suloiselta ja teki
pahaa ja painoi ihoon hämärän tunnun kiihkeästä hekumasta ja kuolemasta.
Naisraukka hiipi hiljaa eteenpäin, peläten pimeää, jossa omituiset puut
näyttivät kynttilän lepattavassa valossa eläimiltä, kummallisilta,
muodottomilta pedoilta.
Aivan äkkiä hän näki Kristuksen. Hän avasi oven, joka erotti Vapahtajan
hänestä, ja lankesi polvilleen.
Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja,
intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen
heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska
naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti
Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa
alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista
enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in
silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.
Rouva Walter sopersi: "Jeesus... Jeesus... Jeesus!" Ja myös Georges’in
nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä
juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies
oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!
Rouva Walter hoki: "Jeesus... Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä...
tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa... oli
yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat
hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli
pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen,
tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä
syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman
tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen
kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.
Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja
sammui.
Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän
näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet
yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa
rakkauttaan.
Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi
nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka
kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa,
jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten,
kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen
uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka
tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista
ja uuvuttavista trooppisista kasveista.
Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli
tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä.
Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa
hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti
itkuun.
Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet
oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen
Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi
tyttärensä käden nuorelle miehelle.
Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä,
jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen
valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin
sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja
ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta,
mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla
hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa
oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli
saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin
merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.
Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs
hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.
Saatuaan tahtonsa täytetyksi hän vei Suzannen takaisin Pariisiin ja
lähetti hänet hänen vanhempiensa luokse. Itse hän pysytteli jonkin
aikaa näkymättömissä.
He olivat viettäneet kuusi päivää Seinen rannalla La Roche-Guyonissa.
Nuorella tytöllä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Hän oli saanut
viettää täydellistä paimenelämää. Georges oli antanut hänen olla
sisarenaan, niin että he saattoivat seurustella vapaasti ja siveän
tuttavallisesti viettää jonkinlaista rakastunutta toverielämää. Du
Roy arveli olevan viisasta antaa tytön olla koskemattomana. Jo heidän
tulonsa jälkeisenä päivänä Du Roy oli ostanut hänelle liinavaatteita
ja talonpoikaispukuja, ja Suzanne alkoi harrastaa onkimista päässään
suunnaton olkihattu, joka oli koristettu niittykukilla. Hänen
mielestään maaseudulla oli suloista olla. Siellä oli muun muassa vanha
torni ja vanha linna, jossa hänelle näytettiin ihastuttavia kutomatöitä.
Georges jolla oli yllään maalaiskaupasta valmiina ostettu iso pusero,
vaelteli Suzannen kanssa jalkaisin pitkin rantoja tai kävi hänen
kanssaan soutelemassa. He suutelivat toisiaan alituisesti, ja silloin
he vapisivat molemmat, tyttö viattomana ja Georges vähällä langeta
kiusaukseen. Mutta nuori mies ymmärsi pysyä lujana, ja kun hän sanoi
tytölle: "Huomenna matkustamme takaisin Pariisiin, isänne on antanut
minulle kätenne", niin Suzanne kuiskasi lapsellisesti: "Joko nyt? Oli
niin hauska olla vaimonne!"
10
Rue de Constantinoplen pienissä huoneissa oli pimeää, sillä Georges Du
Roy ja Clotilde de Marelle, jotka olivat kohdanneet toisensa portilla,
olivat menneet nopeasti sisään, ja ennen kuin Georges oli ennättänyt
vetää ikkunaverhoja syrjään, rouva de Marelle oli sanonut:
"Sinä siis menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa?"
Georges myönsi lempeästi asian niin olevan ja lisäsi: "Etkö tietänyt
sitä?"
Rouva de Marelle seisoi aivan Georges’in edessä ja jatkoi suuttuneena
ja katkeroituneena: "Sinä menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa! Se
on liian paksua! Se on liian paksua! Nyt olet pakoillut minua kolme
kuukautta salataksesi sitä. Kaikki tietävät sen, paitsi minä. Mieheni
kertoi sen minulle tänä aamuna."
Du Roy purskahti äänekkääseen nauruun, vaikka olikin vähän hämillään.
Hän laski hattunsa uuninkulmalle ja istuutui nojatuoliin.
Rouva de Marelle katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hiljaa, mutta
kiihtyneenä:
"Aina siitä asti kun jätit vaimosi olet valmistanut tätä temppua ja
rauhallisesti pitänyt minua rakastajattarenasi, väliaikaisena vaimonasi.
Sinä olet petkuttaja!"
Georges kysyi:
"Kuinka niin? Minulla oli vaimo, joka petti minua. Yllätin hänet, sain
avioeron ja menen nyt naimisiin toisen kanssa. Mitä merkillistä siinä
on?"
Rouva de Marelle mutisi vavisten:
"Oh, sinä olet hyvin viekas ja vaarallinen!"
Georges rupesi jälleen nauramaan:
"Hitto vieköön! Petetyiksi joutuvat vain aasit ja hullut!" Mutta
Clotilde piti kiinni omasta ajatuksestaan:
"Olisinpa vain aavistanut sen heti alusta alkaen! Mutta enhän voinut
uskoa, että sinä olet niin turmeltunut."
Georges’in kasvot vetäytyivät arvokkaisiin ryppyihin:
"Pyydän sinua harkitsemaan mitä sanoja käytät."
Hänen suuttumuksensa kiihdytti Clotildea: "Mitä! Sinä tahdot, että
tästä lähtien puhuttelisin sinua hansikkaat käsissä! Sinä käyttäydyt
minua kohtaan kuin roisto, nyt kun tunnen sinut, ja sinä luulet, etten
sanoisi sitä sinulle päin silmiä? Sinä petät koko maailmaa, käytät
hyväksesi kaikkia ihmisiä, etsit huvituksia ja rahaa kaikkialta ja
vielä haluat, että minä suhtautuisin sinuun kuin kunnialliseen mieheen!"
Georges nousi huulet vavisten:
"Vaikene, tai ajan sinut täällä ulos!"
Clotilde sopersi:
"Ajat minut ulos... minut. Voisitko sinä ajaa minut ulos täältä...
sinä... sinä?"
Hänen äänensä tukahtui, hän oli vähällä kuristua harmista, ja äkkiä,
aivan kuin hänen suuttumuksensa portit olisivat räjähtäneet säpäleiksi,
tuli niin että paukkui:
"Ajat minut ulos täältä? Oletko unohtanut, että minä heti ensimmäisestä
päivästä alkaen maksoin tämän huoneiston? Niin, niin sinä kyllä otit
sen silloin itseäsi varten, mutta kuka sen vuokrasi? Se olin minä...
Kuka sen edelleenkin piti?... Se olin minä... Ja sinä tahdot ajaa
minut täältä ulos! Suusi kiinni, lurjus! Luuletko, etten tiedä, että
varastit Madeleinelta puolet de Vaudrecin perinnöstä? Luuletko, etten
tiedä, että olet maannut Suzannen kanssa pakottaaksesi hänet kanssasi
naimisiin..."
Georges tarttui hänen hartioihinsa ja ravisti häntä:
"Älä puhu hänestä! Kiellän sen!"
Coltilde huusi:
"Sinä olet maannut hänen kanssaan, tiedän sen!"
Du Roy olisi sulattanut kaiken muun, multa tämä valhe katkeroitti
hänet. Totuudet, jotka Clotilde oli heittänyt vasten hänen kasvojaan,
nostattivat kiukun aaltoja hänen sydämessään, mutta valhe hänen
vaimokseen tulevasta pienestä tytöstä pani hänen kämmenensä raivoisasti
kihelmöimään lyömisen halusta.
Hän toisti:
"Vaikene... varo itseäsi... vaikene..." Ja hän ravisti Clotildea kuin
ravistetaan oksaa, jotta saataisiin hedelmä putoamaan.
Clotilde ulvoi, hattu vinossa, suu auki, silmät sekaisina:
"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"
Georges päästi hänet irti ja antoi hänelle kädellään niin voimakkaan
iskun vasten kasvoja, että hän kaatui lattialle seinän viereen. Mutta
hän kääntyi Georges’iin päin ja huusi ranteisiinsa nojautuneena vielä
kerran:
"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"
Silloin Georges syöksyi hänen kimppuunsa, tarttui häneen kiinni
toisella kädellään ja alkoi lyödä häntä toisella kuin hän olisi lyönyt
miestä.
Clotilde vaikeni äkkiä ja alkoi vaikeroida iskujen alla. Hän ei
liikahtanutkaan. Hän oli piilottanut päänsä uuninnurkkaan ja päästeli
valittavia kirkaisuja.
Du Roy lakkasi lyömästä ja nousi seisaalleen. Sitten hän astui
muutaman askelen saavuttaakseen jälleen kylmäverisyytensä. Hän meni
makuuhuoneeseen, kaatoi pesuvadin täyteen kylmää vettä ja upotti siihen
kasvonsa. Sen jälkeen hän pesi kätensä ja meni sormiaan pyyhkien
katsomaan, mitä Clotilde teki.
Rouva de Marelle ei ollut liikahtanutkaan. Hän makasi pitkällään
permannolla ja itki hiljaa.
Du Roy kysyi:
"Joko pian lopetat vetistelemisesi?"
Clotilde ei vastannut. Georges seisoi keskellä huonetta ollen hieman
hämillään, hieman häpeissään tuon lattialla viruvan ruumiin edessä.
Sitten hän äkkiä teki päätöksensä ja otti hattunsa uuninkulmalta:
"Hyvästi. Voit antaa avaimen portinvartialle, kun olet tullut
valmiiksi. En aio odottaa sinun armonosoituksiasi."
Hän lähti, sulki oven, meni portinvartijan luokse ja sanoi:
"Rouva on vielä sisällä. Mutta hän lähtee pian. Sanokaa isännälle, että
sanon irti huoneiston lokakuun alusta. Nyt on elokuun kuudestoista,
niin että minulla on täysi irtisanomisoikeus."
Hän poistui nopein askelin, sillä hänen oli vielä kiireellisesti
toimitettava joitakin viimeisiä morsiuslahjaostoksia.
Häät oli määrä viettää lokakuun 20. päivänä kamarien palattua
aloittamaan syysistuntokauttaan. Vihkiminen toimitettaisiin Madeleinen
kirkossa. Asiasta oli juoruttu paljon kenenkään kuitenkaan olematta
oikein selvillä totuudesta. Useita juttuja kerrottiin. Kuiskailtiin,
että oli tapahtunut naisenryöstö, mutta kukaan ei ollut varma mistään.
Palvelijain kertomuksen mukaan rouva Walter oli lakannut puhuttelemasta
tulevaa vävyään ja ottanut vihoissaan myrkkyä samana iltana, jolloin
avioliitto oli päätetty, vietyään sitä ennen keskiyön jälkeen
tyttärensä luostariin.
Hänet oli kannettu huoneeseen melkein kuolleena. Arvatenkaan hän ei
enää koskaan paranisi. Hän oli nyt kuin vanha nainen, hänen hiuksensa
olivat aivan harmaat, ja hän oli täydellisesti heittäytynyt uskonnon
suojaan käyden pyhällä ehtoollisella joka sunnuntai.
Syyskuun alkupäivinä _La Vie Française_ ilmoitti, että paroni Du Roy
de Cantel oli tullut sen päätoimittajaksi johtaja Walterin edelleenkin
pysyessä toimeenpanevana johtajana.
Lehteen kiinnitettiin nyt suuri joukko tunnettuja
artikkelinkirjoittajia, pakinoitsijoita, poliittisia toimittajia,
taide- ja teatteriarvostelijoita, jotka rahan voimalla houkuteltiin
suurista lehdistä, vanhoista arvokkaista sanomalehdistä.
Vanhat sanomalehtimiehet, vakavat arvokkaat toimittajat, eivät enää _La
Vie Françaisesta_ puhuessaan kohautelleet olkapäitään. Lehden nopea ja
täydellinen menestys oli kokonaan hävittänyt sen halveksunnan, jolla
sanomalehtimiehet ensi aikoina olivat lehteen suhtautuneet.
_La Vie Françaisen_ päätoimittajan häistä tuli oikea pariisilainen
jymytapahtuma, sillä koko kaupungin uteliaisuus oli viime aikoina ollut
keskittyneenä Georges Du Royhin ja herrasväki Walteriin. Tilaisuuteen
päättivät lähteä kaikki ne, joiden nimiä mainitaan sanomalehtien
pikku-uutisosastoissa.
Vihkiäiset tapahtuivat kirkkaana syyspäivänä.
Jo kello kahdeksalta aamulla alkoi Madeleinen kirkon henkilökunta
levittää rue Royalea hallitseville korkeille portaille isoa punaista
mattoa, joka pysähdytti ohikulkijat ja ilmoitti Pariisin väestölle,
että suuri juhlatilaisuus oli tulossa.
Virkamiehet jotka olivat matkalla toimipaikkoihinsa, pienet
työläisnaiset ja juoksupojat pysähtyivät tuijottamaan ja ajattelivat
hämärästi rikkaita ihmisiä, jotka tuhlaavat niin paljon rahoja
naimajuhliinsa.
Kello kymmenen ajoissa alkoi uteliaita kokoutua paikalle. He
pysähtyivät muutamiksi minuuteiksi toivoen, että juhlallisuudet ehkä
alkaisivat heti, ja menivät sitten matkoihinsa.
Kello yhdeltätoista lähtivät poliisikomennuskunnat liikkeelle,
saapuivat paikalle ja alkoivat heti hajoittaa väkijoukkoja, joita nyt
keräytyi joka hetki.
Pian saapuivat ensimmäiset vieraat, ne, jotka halusivat päästä hyville
paikoille voidakseen nähdä kaiken. He istuutuivat ison keskikäytävän
äärimmäisille tuoleille.
Sitten, vähitellen, alkoi tulla toisia, naisia kahisevissa kankaissa,
sihisevissä silkeissä, herroja, jotka melkein kaikki olivat kaljupäisiä
ja jotka astelivat tottuneina ja jäykkinä kuin maailmanmiehet ainakin,
mutta tavallista vakavampina tässä juhlallisessa paikassa.
Kirkko täyttyi hitaasti. Kirkas päivänvalo tulvi sisään mahtavasta
avoimesta ovesta valaisten häävieraiden ensimmäistä riviä. Kuorista,
joka vaikutti pimeältä, levitti vahakynttilöiden peittämä pääalttari
keltaista valoa, joka oli kalpeaa ja nöyrää pääoven valovirran rinnalla.
Ihmiset tervehtivät toisiaan, nyökkäilivät, kokoutuivat ryhmiin. Kynän
ritarit, jotka olivat vähemmän juhlallisia kuin hienoston herrat,
juttelivat puoliääneen. Katseltiin naisia.
Norbert de Varenne, joka etsi seurakseen jotakuta tuttavaa, sai eräältä
tuoliriviltä näkyviinsä Jacques Rivalin ja meni hänen luokseen.
"No", hän sanoi, "tulevaisuus kuuluu lurjuksille!" Toinen, joka ei
ollut kateellinen, vastasi: "Hauskaa hänelle. Hänen uransa on selvä."
Ja he alkoivat luetella läsnäolevien nimiä.