Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka
ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."
* * * * *
Hänen äitinsä ei todellakaan nukkunut.
Kun Suzanne oli mennyt huoneesta, rouva Walter jäi kahden miehensä
kanssa.
Hän kysyi, epätoivoissaan ja murtuneena:
"Hyvä Jumala! Mitä tämä merkitsee?"
Walter huusi raivoissaan: "Se merkitsee, että tuo kirottu vehkeilijä
on kiemurrellut tytön suosioon. Hän se sai Suzannen karkottamaan
Cazolles’in. Hän on huomannut myötäjäiset maukkaiksi. Piru vieköön!"
Hän alkoi raivoissaan kulkea edestakaisin ja jatkoi: "Sinä houkuttelit
häntä tänne lakkaamatta, sinä imartelit häntä, sinä hellittelit
häntä, sinä et koskaan väsynyt jaarittelemasta hänen kanssaan. Täällä
puhuttiin vain Bel-Amista, aina vain Bel-Amista, aamusta iltaan. Niin,
tässä on nyt palkkiosi!"
Rouva Walter sopersi tuhkanharmaana: "Minä?... Minäkö olisin häntä
houkutellut?"
Walter karjui päin hänen silmiään: "Niin, juuri sinä! Tehän olette
kaikki aivan hullaantuneet häneen, rouva de Marelle, Suzanne ja kaikki
muut! Luuletko, etten huomannut, ettet sinä osannut elää kahta päivää
pyytämättä häntä tulemaan tänne?"
Rouva Walter nousi arvokkaana: "En salli teidän puhutella minua tuohon
sävyyn. Unohdatte, etten minä, kuten te, ole saanut sivistystäni
kauppapuodissa."
Walter hämmästyi ensin aivan liikkumattomaksi, sinkosi sitten suustaan
kirouksen ja meni tiehensä paiskaten oven kiinni perässään.
Jäätyään yksin rouva Walter meni vaistomaisesti peilin luo katsoakseen,
oliko hän jollakin tapaa muuttunut, sillä niin mahdottomalta, niin
hirveällä hänestä tuntui tämän illan tapahtuma. Suzanne rakastunut
Bel-Amihin! Bel-Ami tahtoi mennä naimisiin Suzannen kanssa! Ei, hän
oli erehtynyt, se ei voinut olla totta. Tyttö oli, mikä olikin sangen
luonnollista, tietysti ihastunut komeaan mieheen ja toivonut saavansa
hänet miehekseen. Suzanne oli itse keksinyt pienen pelinsä! Mutta
Bel-Ami! Hän ei voinut olla sekautunut tähän juttuun! Rouva Walter
mietti aivot sekaisina kuin suuren onnettomuuden edellä. Ei, Bel-Ami ei
voinut tietää mitään tästä Suzannen vallattomuudesta.
Ja hän ajatteli kauan Du Royn mahdollista petollisuutta tai
viattomuutta. Mikä roisto, jos asia oli lähtöisin hänestä! Ja mitä
tapahtuisi nyt? Mitä vaaroja, mitä tuskia rouva aavistikaan!
Ellei Du Roy tietänyt mitään, niin kaikki saattoi vielä tulla
tolalleen. Perhe lähtisi Suzannen kanssa puoleksi vuodeksi matkoille,
ja kaikki loppuisi siihen. Mutta kuinka hän itse voisi sen jälkeen
nähdä Georgesia? Sillä hän rakasti häntä yhä. Tämä intohimo oli
tunkeutunut hänen sydämeensä nuolenkärjen kaltaisena, jota ei voinut
kiskaista pois.
Olisi mahdotonta elää ilman Georgesia. Ennemmin hän vaikka kuolisi.
Hänen ajatuksensa sotkeutuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Hänen päässään
alkoi viiltää tuska. Hänen ajatuksensa tulivat raskaiksi, sekaviksi,
tekivät hänelle kipeää. Hän kiihtyi epävarmuudestaan, suuttui
tietämättömyydestään.
Hän katsoi kelloa: se oli yli yhden. Hän sanoi itsekseen: "En voi jäädä
tänne, tulen hulluksi. Minun täytyy saada varmuus. Menen herättämään
Suzannen ja kysyn häneltä."
Ja hän meni sukkasillaan, jottei kolistelisi, ja kynttilä kädessä
tyttärensä huoneeseen. Hän avasi oven hyvin hiljaa, astui sisään ja
katsoi sänkyyn. Se oli koskematon. Ensin hän ei ymmärtänyt ja arveli
tytön vielä väittelevän isän kanssa. Mutta pian alkoi kauhea epäluulo
hiipiä hänen sieluunsa, ja hän juoksi miehensä luokse. Hän kiiti sinne
kuin tuulenpyörre, kalmankalpeana ja huohottaen. Walter luki vielä
vuoteessa.
Hän kysyi pelästyneenä:
"No, kuinka on laitasi?"
Rouva Walter änkytti:
"Oletko nähnyt Suzannea?"
"Minäkö? En. Kuinka niin?"
"Hän on... hän on... poissa. Hän ei ole huoneessaan."
Herra Walter hyppäsi nopeasti sängystään, veti tohvelit jalkaansa ja
syöksyi ilman housuja ja paita liehuen tytön huoneeseen.
Nähtyään sen hän ymmärsi asian heti. Suzanne oli paennut.
Herra Walter vaipui nojatuoliin ja laski lampun lattialle eteensä.