Melkein pyörtymäisillään Suzanne kuiskasi:
"Oh, se oli kauheaa, varsinkin äidin luona."
Du Roy tuli levottomaksi ja alkoi vavista.
"Äitinne? Mitä hän sanoi? Kertokaa!"
"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani,
jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei
koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin,
etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin,
että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän
selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole
koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka
oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin
äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun
he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski
minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle
lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä
nyt olen. Minne menemme?"
Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja
kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä
heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli
heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!
Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa
viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme
La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja
Bonnières’in välillä."
Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei
minkäänlaisia!"
Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy
kyllä perillä."
Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja
alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä
puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin.
Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.