"Pääsettekö talosta ulos yksinänne?"
"Kyllä. Osaan avata pienen portin."
"No, kun portinvartija on mennyt levolle keskiyön jälkeen, te lähdette
ulos ja tapaatte minut place de la Concordella. Löydätte minut
vaunuista, jotka seisovat vastapäätä meriministeriölä."
"Tulen sinne."
"Aivan varmasti?"
"Aivan varmasti."
Georges tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Oh, kuinka minä
rakastan teitä! Kuinka hyvä ja urhea te olette! Ette siis tahdo mennä
naimisiin herra de Cazolles’in kanssa?"
"Oh, en!"
"Tuliko isänne kovin vihaiseksi, kun vastasitte kieltävästi?"
"Tuli kyllä. Hän tahtoi lähettää minut luostariin."
"Huomaatte siis, että on välttämätöntä olla tarmokas."
"Niin aion ollakin."
Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta.
Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne... Georges’n kanssa!... Hänet
ryöstettäisiin!... Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut
mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä.
Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?
Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami
siellä puuhailette?"
He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian
oltaisiin.
Paluumatkalla ajettiin Chatoun kautta, jottei kuljettaisi samaa tietä
kotiin.
Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä
todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin!
Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan
lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut
hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain
häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut
hänen kevyen nukensielunsa.
Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de
Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen
kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.
Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi
antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi
häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa
harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa
paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi
taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.
Mutta kun hän vain kerran saisi tytön käsiinsä, niin kyllä hän osasi
panna kovan kovaa vastaan.
Hän ajatteli kaikkea tätä ja vastaili vain katkonaisesti hänelle
osoitettuihin sanoihin, joita hän tuskin kuuli.
Myös Suzanne ajatteli, ja neljän hevosen kulkusten kilistessä hänen
ajatuksensa kiitivät loppumattomille, leveille maanteille, ikuisiin
kuutamoiltoihin, synkkiin metsiin, tienreunoilla oleviin kievareihin
ja kiirehtiviin miehiin, jotka vaihtoivat hevosia, sillä kaikkienhan
täytyi käsittää, että he olivat vainottuja.
Vaunujen pysähdyttyä Walterin hotellin edustalle pyydettiin Georgesia
jäämään päivälliselle. Hän kieltäytyi ja meni kotiinsa.
Syötyään vähän hän ryhtyi järjestämään papereitaan aivan kuin
lähteäkseen pitkälle matkalle. Hän poltti vaarallisia kirjeitä, kätki
toisia ja kirjoitti muutamille ystävilleen.
Silloin tällöin hän katsahti kelloa ajatellen: "Kylläpä taitaa
kuumottaa Waltereilla!" Ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään. Entä
jos hän epäonnistuisi? Mutta mitä hänellä oli pelättävänä? Hän kyllä
selviytyisi! Siitä huolimatta tämän illan peli oli uhkapeliä!
Kello yhdeltätoista hän meni jälleen ulos, harhaili jonkin aikaa
kadulla, otti ajurin ja pysähdytti sen place de la Concordella
meriministeriön pilaririvien eteen.
Jossakin kaukana löi tornikello kaksitoista lyöntiä, sitten jokin
toinen kello vähän lähempänä, sen jälkeen kaksi kelloa yhtäaikaa
ja viimeiseksi jokin hyvin kaukainen kello. Sen viimeisen lyönnin
kajahdettua Du Roy ajatteli: "Kaikki on lopussa. Koko suunnitelma
särkyy. Hän ei tule."
Hän oli kuitenkin päättänyt odottaa aamuun asti. Tällaisissa
tapauksissa täytyi olla kärsivällisyyttä.
Hän kuuli vielä kellojen lyövän neljänneksen, sitten puolen ja vihdoin
kolme neljännestä. Ja kaikki kellot toistivat lyönnit samalla tapaa
kuin kello kahdeltatoista. Hän ei enää odottanut, hän vain mietti, mitä
mahdollisesti oli tapahtunut. Äkkiä vaunujen ikkunan taakse ilmaantui
naisen pää ja kuului kysymys: "Oletteko siellä, Bel-Ami?"
"Tekö se olette, Suzanne?"
"Minä juuri."
Du Roy ei saanut ovenripaa tarpeeksi nopeasti väännetyksi ja hoki
lakkaamalta: "Ah,... tekö se olette... tekö se olette... tulkaa sisään."
Suzanne nousi vaunuihin ja vaipui Du Royn viereen, joka huusi ajurille:
"Ajakaa!" Ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Suzanne huohotti kykenemättä ensin puhumaan mitään.