"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta
puhutaan, hän menee tiehensä."
Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki
hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.
Suzanne yllätti heidät eräällä ovella ja huusi:
"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä
yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle
huoneeni."
Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja
kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.
Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän
jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua
kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen
ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan.
Kuulkaa, on välttämätöntä... aivan välttämätöntä, että saan puhua
kanssanne tänä iltana... tai muuten... tai muuten... ette tiedä,
mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja
siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan
eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen
minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen
julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"
Du Roy vastasi ylhäisesti:
"Olkoon menneeksi. Kymmenen minuutin kuluttua olen neuvomassanne
paikassa."
He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin,
joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja
iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du
Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi
kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä
kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi
häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet
keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.
Kylmä ilma otti hänet vastaan kuin jäinen suihku. Hän ajatteli: "Hitto,
täällähän vilustuu", ja hän sitoi nenäliinan suojaksi kauluksensa
ympärille. Sitten hän alkoi hitaasti kulkea pitkin käytävää,
nähden vain vaivoin eteensä, koska hän juuri oli tullut salonkien
häikäisevästä valosta.
Hän erotti oikealla ja vasemmalla lehdettömiä puita, joiden ohuet oksat
natisivat. Oksien välistä pilkisti harmaana hotellin ikkunoiden valo.
Edessään keskellä tietä hän huomasi jotakin valkoista, ja rouva Walter,
käsivarret ja olkapäät paljaina, sopersi värisevin äänin:
"Ah, vihdoinkin tulet! Haluatko ihan surmata minut?"
Du Roy vastasi levollisesti:
"Pyydän, ei mitään kohtauksia, tai menen heti tieheni."
Rouva Walter oli heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanoi huulet nuoren
miehen suuta hipoen:
"Mutta mitä olen sinulle tehnyt? Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin
olisin rikollinen. Sano, mitä olen sinulle tehnyt?"
"Sinä solmit hiuksiasi minun nappeihini viime kerralla tavatessamme, ja
se oli vähällä aiheuttaa välien särkymisen vaimoni ja minun välillä."
Rouva Walter hämmästyi, mutta ravisti sitten päätään: "Oh, sinun
rouvasi ei sellaisesta välittäisi! Joku rakastajattaristasi kai pani
toimeen jonkin kohtauksen."
"Minulla ei ole rakastajatarta."
"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi
et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran
viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten
voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään
näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta,
että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta
tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin
säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa
minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin
ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin
eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."
Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut
se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan
rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.
Georges’in aivoissa syntyi kuitenkin hämärä mielijohde ja hän vastasi:
"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme
toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se
muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden.
Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja
kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."
Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin
rintamuksille ja kuiskasi:
"Lupaan mitä tahansa, kunhan vain saan nähdä sinut jälleen."
"Siis sovittu", Georges sanoi. "Olemme ystävät, siinä kaikki."
Rouva Walter sopersi:
"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä
yksi suudelma... viimeinen."
Georges kielsi lempeästi.
"Ei, meidän on pidettävä sopimuksemme."
Rouva Walter kääntyi ja pyyhki pois pari kyyneltä. Sitten hän
veti povestaan esiin paperikäärön, joka oli sidottu punaisella
silkkinauhalla ja jonka hän ojensi Du Roylle:
"Ota tämä. Siinä on sinun osuutesi Marokon jutun voitosta. Olin niin
iloinen saadessani ansaita sen sinulle. Ota se toki..."