Du Roy huokaisi säälivästi: "Siitä ei kannata puhua. Tuskin
kahtakymmentätuhatta korkoja. Se ei ole paljon näinä aikoina."
"Mutta rouvannehan on saanut periä yhtä paljon."
"Niin. Yhteensä miljoona. Neljäkymmentätuhatta korkoja. Mutta sillä
summalla emme ole voineet hankkia edes omia vaunuja."
He tulivat viimeiseen salonkiin, ja heidän edessään avautui iso
talvipuutarha. Se oli täynnä korkeita troopillisia puita, joiden
juurella kasvoi harvinaisia kukkia. Kun astui tämän tumman vihreyden
alle, jonne valo virtasi kuin hopeisen veden lävitse, tunsi vastaansa
lehahtavan kostean mullan viileyden ja hajuvesien raskaan tuoksun.
Puutarha aiheutti suloisen ja harvinaisen tunteen, epäterveen ja
viehättävän, keinotekoisen, kiihdyttävän ja veltostavan. Käytävien
matot, vihreät kuin sammal, kulkivat kahden tiheän pensasaidan
välissä. Äkkiä Du Roy huomasi vasemmalla, laajan palmukatoksen alla,
ison valkoisen marmorialtaan, jossa olisi voinut vaikka uida ja jonka
rannoilla neljä kookasta, hollantilaisesta posliinista tehtyä joutsenta
ruiskutti vettä puoliavoimesta nokastaan.
Altaan pohjalle oli siroteltu kultahiekkaa, ja vedessä ui isoja
punaisia kaloja, kummallisia, rumia kiinalaisia kaloja, joilla oli
ulkonevat silmät ja sinireunaiset evät. Ne olivat jonkinlaisia meren
mandariineja, jotka uiskennellessaan tai levätessään kultaista
taustaansa vasten, muistuttivat kaukaisen kotiseutunsa omituisia
korukirjailuja.
Sanomalehtimies pysähtyi sydän jyskyttäen. Hän sanoi itsekseen: "Tämä
on loistoa! Tällaisessa talossa ihmisen on asuttava. Tänne on tullut
muita. Minkä tähden minäkin en voisi tulla?" Hän ajatteli mahdollisia
keinojaan, mutta kun hän huomasi, ettei mikään niistä kelvannut, hän
suuttui voimattomuudestaan.
Hänen seuralaisensa ei enää puhunut, vaan näytti miettiväiseltä. Du
Roy katseli häntä sivulta ja ajatteli: "Ei tarvitsisi muuta kuin mennä
naimisiin tuon pienen elävän marionetin kanssa."
Mutta äkkiä Suzanne näytti jälleen havahtuvan: "Pitäkää varanne!"
hän sanoi ja vei Georgesin heidän tiellään olevan joukon lävitse ja
käännytti hänet äkkiä oikealle.
Keskellä kummallisia kasveja, jotka kohottivat kohti korkeutta
väriseviä, hajasormisia kämmeniä muistuttavia lehtiään, näkyi veden
päällä liikkumaton mies.
Vaikutus oli yllättävä. Taulu, jonka sivuja peitti elävä vihreys,
näytti mustalta aukolta, josta avautui satumainen, äärettömän kaunis
perspektiivi.
Täytyi katsoa tarkkaan ymmärtääkseen. Kehys leikkasi poikki veneen,
jossa apostolit istuivat lyhdyn vinojen säteiden valaisemina. Lyhtyä
piteli veneen laidalla istuva apostoli, ja se valaisi lähestyvää
Jeesusta.
Vapahtaja käveli aallon harjalla, joka näytti nöyrästi hyväilevän
jumalallista jalkaa ja hiljaa taipuvan sen alla. Kaikki oli pimeää
Jumal’ihmisen ympärillä. Vain tähdet paloivat taivaalla.
Apostolien hämmästyksen vääristämät kasvot häämöttivät lyhdyn heikossa
valonkajeessa yhden opetuslapsista näyttäessä tuolla lyhdyllä Herraa
tovereilleen.
Se oli todella mahtava, harvinainen, suuren mestarin taideluoma. Se oli
niitä teoksia, jotka tärisyttävät ajatuksiamme ja lahjoittavat meille
unelmia vuosikausiksi.
Ihmiset, jotka sitä katselivat, seisoivat ensin hiljaa ja poistuivat
sitten ajattelevaisina puhuen vain tästä maalauksesta.
Du Roy katseli sitä hetken ja huomautti: "On kyllä hauskaa, kun on
varaa ostaa tuollaisia koristuksia."
Mutta kun ihmiset tunkeilivat ja tyrkkivät saadakseen nähdä, hän alkoi
pyrkiä pois, pitäen koko ajan kainalossaan Suzannen pientä kättä, jota
hän silloin tällöin vähän puristi.
Suzanne kysyi: "Ettekö haluaisi vähän samppanjaa. Mennäänpä
tarjoiluhuoneeseen. Sieltä löydämme isän."
Ja he menivät hitaasti läpi kaikkien salonkien, joissa ihmisjoukot,
julkisten juhlallisuuksien hieno yleisö, kohisivat myrskyisen meren
tavoin.
Georges oli äkkiä kuulevinaan jonkun sanovan:
"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa
kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?
Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse
ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat
toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.
Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet
valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä
heitä nyrkeillään.
Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta.
Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine
oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut
mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä
pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta
rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei
koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen
kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon,
jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta
saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi
uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista
peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin
liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän
oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?
He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli
koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.
Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään.
Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko
näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami?
Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken
juomassa lasin viiniä."
Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa
rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.
Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea
poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten
kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän
herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi.
Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin
suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.
Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha
runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset
rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.
"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten
mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän
samppanjaa, se on mainion hyvää."
Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka
oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla
miljoonat ovat mitättömiä."
Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat
minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä
ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."
Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut.
Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti
äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.
Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli
hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään
herrasväki de Marellen.
Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut
nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä
sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka
annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia
Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa,
että te olette korvaamaton ystävä."
Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea.
Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan
vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on
aina pysytettävä erillään."
Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät
näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."
"Päätetty."
Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä
etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee
sentään jotakin, kun on liikeälyä."
Georges vastasi: "Mitä vielä! Tarmokkaat miehet menestyvät aina tavalla
tai toisella."
Clotilde jatkoi: "Ja kaksi tytärtä, kummallakin kaksi- tai
kolmekymmentä miljoonaa! Lukuun ottamatta sitä, että Suzanne on kaunis."
Du Roy ei vastannut. Häntä kiusasi saada kuulla omia ajatuksiaan toisen
suusta.
Clotilde ei vielä ollut nähnyt taulua. Du Roy ehdotti, että he
menisivät sitä katsomaan. He huvittelivat panettelemalla ihmisiä,
laskemalla leikkiä tuntemattomista kasvoista. Saint-Potin kulki
aivan heidän ohitseen. Hänellä oli suuri joukko kunniamerkkejä
frakkinsa rintapielessä. Se huvitti heitä suuresti. Eräällä vanhalla
suurlähettiläällä, joka kulki Saint-Potinin perässä, oli kunniamerkkejä
paljon vähemmän.
Du Roy huudahti:
"Sekalainen seurakunta!"
Boisrenard, joka puristi hänen kättään, oli myös koristanut
napinreikänsä sillä vihreänkeltaisella nauhalla, joka oli ollut hänen
rintapielessään Du Royn kaksintaistelussa.
Varakreivitär de Percemur, valtavana ja täynnä koristuksia, istui
puhelemassa erään herttuan kanssa pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä
kammiossa.
Georges mutisi: "Rakkauskohtaus!" Mutta talvipuutarhan toisessa päässä
hän huomasi jälleen vaimonsa, joka istui Laroche-Mathieun vieressä.
Molemmat peitti melkein kokonaan ryhmä kasveja. He näyttivät sanovan:
"Olemme asettuneet tänne kaikkien näkyviin. Sillä me välitämme vähät
siitä, mitä ihmiset sanovat."
Rouva de Marelle tunnusti, että Karl Marcowitchin Jeesus oli hyvin
mielenkiintoinen. He palasivat takaisin. Aviomies oli kadonnut
tungoksessa.