Silloin rouva Walter alkoi esittää perustelujaan saadakseen nuoren
miehen tekemään päätöksensä, todisti hänelle, että hän todellisuudessa
sijoitti yritykseen kymmenentuhatta frangia kunniasanaansa vastaan, —
että hän siis oli vaaralle alttiina ja ettei hän, rouva Walter, antanut
hänelle etukäteen mitään, koska maksut suoritti Walterin pankkiiriliike.
Hän todisti Du Roylle edelleen, että juuri tämä oli _La Vie
Françaisessa_ johtanut koko sitä poliittisia taistelua, joka oli tehnyt
yrityksen mahdolliseksi ja että hän olisi hyvin tyhmä, ellei hän
käyttäisi sitä hyväkseen.
Du Roy epäröi yhä. Rouva Walter lisäsi: "Mutta ajattele nyt, että
sinulle antaa etukäteen nämä kymmenentuhatta frangia Walter ja että
sinä olet tehnyt hänelle palveluksia, jotka ovat paljon arvokkaampia
kuin tämä rahasumma."
"Hm, se on totta", sanoi Du Roy. "Panen puoliksi sinun kanssasi. Jos
häviämme, niin maksan sinulle kymmenentuhatta frangia."
Rouva Walter tuli niin hyvilleen, että hän nousi, tarttui molemmin
käsin Du Royn päähän ja alkoi halukkaasti suudella nuorta miestä.
Ensiksi Du Roy ei lainkaan vastustellut, mutta kun rouva Walter tuli
yhä rohkeammaksi, puristellen ja ahnehtien häntä hyväilyillään, hän
tuli ajatelleeksi, että rouva de Marelle saattoi tulla milloin tahansa
ja että hän Georges, jos hän antaisi myöten, menettäisi aikaa ja
hukkaisi vanhan naisen syliin tulen, joka paremmin kannatti säästää
nuorelle.
Siispä Georges työnsi rouva Walterin lempeästi luotaan: "No, no, ollaan
nyt järkeviä", sanoi hän.
Nainen tuijotti häneen epätoivoisin silmin: "Oh, Georges! Enkö edes saa
suudella sinua?"
Du Roy vastasi: "Et tänään. Minulla on vähän päänsärkyä. En voi oikein
hyvin."
Silloin rouva Walter istuutui tottelevaisesti hänen polviensa väliin ja
kysyi:
"Tuletko huomenna luokseni päivälliselle? Tekisit minut niin iloiseksi!"
Du Roy epäröi, mutta ei uskaltanut kieltää:
"Mielelläni, rakas ystävä."
"Kiitos, rakkaani."
Nainen hieroi hiljaa poskeaan nuoren miehen rintaa vasten hyväilevin,
säännöllisin liikkein. Yksi hänen pitkistä hiussuortuvistaan
tarttui liiviin. Hän huomasi sen, ja hänet valtasi äkkiä mieletön,
taikauskoinen ajatus, jollaiset usein riittävät naiselle ainoaksi
syyksi. Hän alkoi hyvin varovasti kiertää hiussuortuvaa napin
ympärille. Sitten hän kiersi toisen hiuksen seuraavan napin ympärille
ja vielä yhden hiuksen alapuolella olevan napin ympärille. Niin hän
ympäröi jokaisen napin hiuksillaan.
Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle
kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan
jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan,
vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki
hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen
kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja
uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla
kerralla.
Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua
odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."
Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene
vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."
Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan,
aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi.
Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.
"Hyvästi!" hän sanoi.
Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi
hänen silmiään.
Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran:
"Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen,
jonka ovi oli auki.
Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää,
muuten myöhästyn."
Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies
tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman
päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua,
kello on yli kolmen."
Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti:
"Huomenna kello seitsemän."