Sitten he puhelivat alkavasta parlamenttikaudesta. Laroche-Mathieu
alkoi pitää puhetta valmistaen niitä lauseparsia, joita hän
muutamia tunteja myöhemmin aikoi ladella virkaveljilleen. Hän
huitoi oikealla kädellään, nosti milloin haarukkaa, milloin veistä,
milloin leivänviipaletta. Katsomatta kehenkään hän osoitti sanansa
näkymättömälle kuulijakunnalle pursuttaen suustaan imelänmakeaa
kaunopuheisuutta kuin sievästi käherretty poikanulikka. Kaksi pientä
ylöspäin kiverrettyä viiksenkärkeä pisti esiin hänen ylähuulestaan
kahtena käyränä piikkinä, jotka muistuttivat skorpionin häntiä, ja
puuteroidut, keskeltä jakaukselle suitut hiukset kiertyivät tämän
pikkukaupunginhurmaajan ohimoille kahdeksi pyöryläksi. Vaikka hän
oli nuori, hän oli lihavanläntä ja hieman paisuneen näköinen, ja
liivit pingottivat hänen vatsansa kohdalta. Yksityissihteeri söi ja
joi levollisena. Hän oli epäilemättä tottunut ministerin puhetulvan
puuskiin, mutta Du Roy, jonka sydäntä kirvelsi toisen menestyksen
aiheuttama kateus, ajatteli itsekseen:
"Pärise sinä vain, aasi! Kylläpä näyttävät olevan lampaanpäitä nämä
poliitikot."
Ja vertaillessaan toisiinsa omaa arvoaan ja lavertelevan ministerin
ilmettä hän ajatteli: "Saakeli, olisipa minulla vain satatuhatta
taskussani, niin asettuisin heti ehdokkaaksi Rouenin ihanilta seuduilta
ja voitelisin hitaiden ja viekkaiden normandialaisteni kurkut. Yhtä
hyvä valtiomies minusta tulisi kuin noista lyhytnäköisistä hölmöistä."
Herra Laroche-Mathieu puhui aina kahviin asti, mutta kun hän huomasi,
että kello jo oli paljon, hän soitti ja tilasi vaununsa ojentaen
samalla kätensä sanomalehtimiehelle: "Oletteko nyt aivan selvillä
kaikesta, rakas toimittaja?"
"Täydellisesti, rakas ministeri. Voitte luottaa minuun."
Ja Du Roy lähti hitaasti toimitukseen aloittamaan artikkeliaan, sillä
hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello neljää. Silloin hänen oli
määrä tavata rouva de Marelle, jonka hän säännöllisesti kohtasi kaksi
kertaa viikossa, maanantaina ja perjantaina, rue de Constantinoplella.
Mutta kun hän tuli toimitukseen, ojennettiin hänelle sinetöity kirje.
Se oli rouva Walterilta ja kuului seuraavasti:
"Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin
tärkeä. Tule kello 2 rue de Gonstantinoplelle. Voin tehdä sinulle
suuren palveluksen.
Sinun hamaan kuolemaan.
_Virginie_."
Du Roy kirosi: "Jumaliste! Se iiliäinen!" Hän tuli huonolle tuulelle ja
meni heti ulos jälleen ollen liian kiukuissaan voidakseen työskennellä.
Kuuden viikon ajan hän oli koettanut päästä eroon rouva Walterista
onnistumatta laimentamaan hänen tunkeilevaa uskollisuuttaan.
Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan
katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt
rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja
kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli
aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko
suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena
tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten
heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut
hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli
kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti
tehnyt hänestä lopun hellyydellään.
Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä
alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon.
Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat,
vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään
hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."
Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut.
Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen
lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen
ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska
hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään
neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta,
tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen
naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää
seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin
jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita
kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa,
myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina
olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt
hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut
aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä,
typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja
jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.
Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan
tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme,
joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä.
Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat,
jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla.
Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani",
"kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan
itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän
arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka
muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.
Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti
vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti,
kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.
Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa
kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta
viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison
tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan
pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa,
pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon
eikä Julian kyyneliä.
Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni!
Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"
Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja
"poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä
"ämmäkseen".
Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta
en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"
Kaikki tämä vaikutti hänen suunsa sanomana hermostuttavasti Georges’iin.
Ja sitten hän kiusasi Georges’ia kömpelöillä hyväilyillään. Tultuaan
aivan äkkiä aistilliseksi sorjan miehen suudelmista, jotka olivat
sytyttäneet hänen verensä, hän sulloi syleilyihinsä niin haparoivaa
intohimoa, niin ponnisteltua vakavuutta, että Du Royn täytyi nauraa ja
ajatella eukkoja, jotka opettelevat lukemaan.
Ja kun hänen olisi pitänyt puristaa Georges syliinsä, kun hänen olisi
pitänyt tuijottaa häneen palavin, syvin, hirvittävin silmin, kuten
jotkut vanhentuneet, mutta vielä viimeisessäkin lemmessään uhkeat
naiset, kun hänen olisi pitänyt purra häntä mykällä vapisevalla
suullaan, tukahduttaa hänet pehmeään, lämpimään ihoonsa, silloin
hän sen sijaan puristeli häntä kuin tytönletukka ja vaikuttaakseen
suloiselta soperteli: "Rakattan tinua niin, pikkuiteni! Rakattan tinua
niin! Ole oikein kiltti pikku yttävääti kohtaan!"
Silloin Du Royn valtasi hurja halu ruveta kiroilemaan ja noitumaan,
siepata hattunsa, juosta tiehensä ja kolahduttaa ovi kiinni perässään.
Ensi aikoina he olivat usein tavanneet toisensa rue de
Constantinoplella, mutta Du Roy, joka pelkäsi yhteentörmäystä rouva de
Marellen kanssa, koetti nyt keksiä tuhansia tekosyitä näitä kohtauksia
vastaan.
Mutta silloin hänen oli melkein joka päivä ollut pakko mennä hänen
kotiinsa milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle. Rouva Walter
puserteli hänen kättään pöydän alitse, suikkasi hänelle suuta
ovien takana. Mutta Du Roy puolestaan mieluummin pilaili Suzannen
kanssa, joka huvitti häntä pienillä kepposillaan. Suzannen pienelle
nukenruumiille antoi eloa veitikkamainen ja liikkuva henki, vilkas ja
pilaileva äly, joka aina oli valmis esiintymään markkinailveilijänä.
Hän laski kaikesta ja kaikista leikkiä purevasti ja kekseliäästi.
Georges rohkaisi hänen tulista vilkkauttaan kiihottaen häntä kujeesta
toiseen ja he ymmärsivät toisiaan täydellisesti.
Suzanne huusi häntä alituiseen: "Kuulkaa Bel-Ami! Tulkaa tänne,
Bel-Ami!"
Georges jätti heti äidin kiiruhtaakseen tyttären luo, joka kuiskasi
jonkin pahanilkisyyden hänen korvaansa, minkä jälkeen molemmat
nauroivat täyttä kurkkua.
Mutta Du Roy oli kyllästynyt äidin rakkauteen, jota kohtaan hän pian
alkoi tuntea voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut nähdä eikä
kuulla rouva Walteria joutumatta aivan raivoon. Hän lakkasi käymästä
hänen luonaan, vastaamasta hänen kirjeisiinsä, saapumasta hänen
kutsuihinsa.
Vihdoin rouva Walterille selvisi, ettei Georges enää rakastanut häntä,
ja hän alkoi kärsiä kauheita tuskia. Mutta väsymättä hän edelleenkin
vainosi rakastajaansa, vakoili häntä, odotti häntä umpivaunuissa,
joiden ikkunaverhot oli laskettu alas, sanomalehden portilla, hänen
kotinsa edustalla, kadulla tai yleensä kaikkialla, missä hän toivoi Du
Royn menevän ohitse.
Du Royta halutti pahoinpidellä häntä, haukkua hänet pataluhaksi,
lyödä häntä, sanoa hänelle päin silmiä: "Tukkikaa suunne, olen saanut
tarpeekseni, te ikävystytätte minua." Mutta häntä pidätti aina
jonkinlainen hänen toimipaikkansa aiheuttama arkuus, ja hän koetti
hienoihin viittauksiin kätketyn kylmyyden ja tylyyden, mutta joskus
myös kovien sanojen avulla saada toisen ymmärtämään, että tämä tekisi
viisaasti lopettaessaan suhteen.
Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de
Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa
ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat
toisensa hänen ovellaan.
Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan
kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de
Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien
luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän
yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan
suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.
Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti
kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas
maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa,
Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia
veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut
Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin,
kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä
oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin
ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja
pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien
epäkauniit huvilat rehottivat.
Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä
rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä
rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä
siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka
oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa
virran reunalla.
Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista
ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa
lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä,
joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.
Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada
tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de
Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan
kuolemaan. Virginie."
Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä
vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa,
että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän
puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen
kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy
selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat
toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."
Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei
kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan
miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten,
sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien
järkkymätöntä järjestystä häirittiin.
Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään
ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:
"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa
asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne
(1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että
erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. —
Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan
sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."
Ja hän saapui huoneistoonsa odottamaan rouva Walteria.
Tämä tuli melkein heti hänen jälkeensä ja huudahti:
"Olet saanut kirjeen! Mikä onni!"
Du Roy vastasi pahantuulisen näköisenä:
"Tietysti. Sain sen toimituksessa, juuri kun olin lähdössä
edustajakamariin. Mitä sinä nyt taas tahdot?"
Rouva Walter oli nostanut harsonsa suudellakseen häntä ja lähestyi nyt
aran ja nöyrän näköisenä kuin koira, joka on saanut ankarasti selkäänsä.
"Oh, kuinka paha sinä olet minulle... kuinka tylysti sinä puhut
minulle... Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Et voi kuvitella, kuinka
olen kärsinyt takiasi!"