5
Syksy oli tullut. Herrasväki Du Roy oli viettänyt koko kesän
Pariisissa, käyden edustajakamarin lyhyen loman ajan _La Vie
Françaisessa_ voimakasta taistelua uuden hallituksen puolesta.
Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin
istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.
Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään
retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs
kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään
sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään,
tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan
tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa
vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla
olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin
retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan,
samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli
lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni,
uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka
sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista
mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella
korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra
Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean
kulman marokkolaisella nukella."
Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen
kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen
kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä
jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan
lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi
mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut
Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota
käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.
_La Vie Française_ oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen
suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä
poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia
myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja
maaseudun lehdet lainasivat tietonsa _La Vie Françaisesta_. Lehden
mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää
arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän
hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi.
Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa.
Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja
sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja
harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla
marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.
Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne
useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse
oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten
rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat
nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin
kuin hän heidän luonaan.
Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne
melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita
hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat
olleet hänen sihteereitään.
Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa,
hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon
keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.
Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi:
"Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin
tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"
Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä
tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se
saadaan vielä jonakin päivänä tietää."