Eräs viinikauppias, jonka puoti oli portin vieressä, tuijotti heitä
uteliain katsein. Rouva Walterin valtasi kauhu, ja hän kiiruhti taloon.
Hän meni portaita kohden, mutta Du Roy pysähdytti hänet tarttumalla
hänen käsivarteensa: "Tänne, huoneisto on pohjakerroksessa."
Ja hän työnsi hänet luolaansa.
Heti suljettuaan oven hän syöksyi naiseen käsiksi kuin peto saaliinsa
kimppuun. Rouva Walter puolustautui, taisteli, sopersi: "... Oh,
Jumalani!... Oh, Jumalani..."
Du Roy suuteli hänen kaulaansa, silmiänsä, huuliansa niin
tulisesti, ettei rouva Walter voinut välttää hänen väkivaltaisia
hellyydenosoituksiaan. Ja koettaessaan rimpuilla vastaan ja välttää
nuoren miehen suuta hän tuli vastoin tahtoaankin vastanneeksi hänen
suudelmiinsa.
Äkkiä hän lakkasi taistelemasta Du Royn hyväilyjä vastaan, ja
voitettuna ja nöyränä hän antoi riisua itsensä. Georges kuori hänen
yltään kaikki vaatteet nopeasti ja varmoin sormin, jotka olivat
liukkaat kuin minkäkin kamarineidon.
Rouva Walter oli temmannut käteensä kureliivin peittääkseen
sillä kasvonsa ja seisoi suorana ja valkoisena keskellä kaikkia
vaatekappaleitaan, jotka olivat pudonneet hänen jalkainsa ympärille.
Du Roy antoi hänen pitää kengät jalassaan, nosti hänet käsivarsilleen
ja kantoi hänet sänkyyn. Silloin nainen kuiskasi murtuneella äänellä
hänen korvaansa: "Vannon teille... vannon teille... ettei minulla
koskaan ole ollut rakastajaa." Hän sanoi sen aivan kuin nuori tyttö
olisi sanonut: "Vannon teille, että olen neitsyt."