Hän oli antanut osoitteeksi rue de Constantinoplella olevan
huoneistonsa numeron.
Rouva Walter jatkoi: "Ette voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt
takianne, kuinka kidutettu ja kiusaantunut olen. Eilen olin kirkossa
ilkeä, mutta tahdoin paeta teitä mihin hintaan tahansa. Pelkään niin
kovin ollessani yksin teidän kanssanne. Oletteko antanut minulle
anteeksi?"
Du Roy puristi hänen käsiään: "Olen, olen. Mitäpä minä en antaisi
teille anteeksi, minä, joka rakastan teitä?"
Rouva Walter katsoi häneen rukoilevasti: "Kuulkaa, teidän täytyy
luvata, että kunnioitatte minua... että ette... että ette... muuten en
enää koskaan voi tavata teitä."
Du Roy ei ensin vastannut mitään. Hänen viiksiensä alla käväisi se
hieno hymy, joka hämmensi naiset. Vihdoin hän mumisi:
"Olen orjanne."
Silloin rouva Walter alkoi kertoa, kuinka hän oli huomannut
rakastavansa Georges’ia silloin, kun tämä hankkiutui menemään naimisiin
Madeleine Forestier’n kanssa. Hän kertoi kaikenlaisia yksityiskohtia,
pieniä läheisiä yksityiskohtia päivämäärineen ja muineen.
Äkkiä hän vaikeni. Vaunut olivat pysähtyneet. Du Roy avasi niiden oven.
"Missä me olemme?" rouva Walter kysyi.
Du Roy vastasi: "Astukaa ulos ja tulkaa kanssani tähän taloon. Voimme
olla siellä paremmassa rauhassa."
"Mutta missä me olemme?"
"Kotona minun luonani. Se on nuorenmiehenasuntoni, jonka olen jälleen
vuokrannut... muutamiksi päiviksi... saadaksemme pienen kolkan, jossa
voimme tavata."
Rouva Walter oli tarttunut kiinni pehmustettuun vaununistuimeen
kauhistuen tällaisen kahdenolon ajatusta ja sopersi:
"Ei, ei! En tahdo! En tahdo!"
Du Roy sanoi jyrkällä äänellä: "Vannon pitäväni teitä kunniassa. Tulkaa
mukaan vain. Ettekö näe, että meitä katsellaan, että ihmisiä alkaa
keräytyä. Kiiruhtakaa... kiiruhtakaa... tulkaa pois vaunuista."