Madeleine käänsi hänelle selkänsä eikä viitsinyt vastata. Mutta
hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Me saamme vieraita tiistaina.
Rouva Laroche-Mathieu ja varakreivitär de Percemur tulevat meille
päivälliselle. Tahtoisitko sinä puolestasi kutsua Rivalin ja Norbert
de Varennen? Minä menen huomenna kutsumaan rouva Walterin ja rouva de
Marellen. Ehkä voisimme ottaa mukaan myös rouva Rissolinin."
Hän oli jo jonkin aikaa solminut erilaisia suhteita ja koettanut
käyttäen hyväkseen miehensä poliittista vaikutusvaltaa, sekä hyvällä
että pahalla vetää luokseen _La Vie Françaisen_ tukea tarvitsevien
senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvia.
Du Roy vastasi: "Hyvä. Otan kyllä huolehtiakseni Rivalista ja
Norbert’ista."
Hän oli mielissään ja hieroi käsiään, sillä hän oli keksinyt mainion
keinon vaimonsa suututtamiseksi ja sen sekavan vihan, sen synkän,
viiltävän mustasukkaisuuden taltuttamiseksi, joka hänessä oli herännyt
Boulognen metsään tehdyllä ajelulla. Nyt hän ei enää koskaan puhunut
Forestier’sta nimittämättä häntä aisankannattajaksi. Hän tiesi hyvin,
että se lopuksi saattaisi Madeleinen raivoon. Samana iltana hän
keksi kymmenen tilaisuutta mainitakseen hyväntahtoisen ivallisesti
"aisankannattaja Forestier’n" nimen.
Hän ei enää vihannut vainajaa. Hän kosti hänen puolestaan.
Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan, vaan istui häntä vastapäätä
hymyillen ja välinpitämättömänä.
Seuraavana päivänä Madeleinen piti viedä kutsunsa rouva Walterille.
Mutta Du Roy tahtoi ennättää ennen vaimoaan tavatakseen rouva Walterin
yksinään ja todella nähdäkseen, välittikö tämä hänestä. Asia huvitti
ja mairitteli häntä. Ja sitten... miksipä ei... jos se vain oli
mahdollista...
Hän saapui boulevard Malesherbes’ille jo kello kahdeksalta. Hänet
ohjattiin salonkiin. Hän odotti.
Rouva Walter tuli ja ojensi hänelle kätensä onnellisen innokkaana.
"Mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää?".
"Ei mikään tuuli, vaan ainoastaan halu saada nähdä teidät. Minut on
tuonut tänne sisäinen voima, en tiedä miksi, eikä minulla ole teille
mitään sanottavaa. Olen tullut, olen täällä ja pyydän teitä suomaan
anteeksi varhaisen käyntini ja vilpittömän tunnustukseni."
Hän sanoi tämän kohteliaaseen ja leikilliseen sävyyn, hymy huulillaan
ja vakava vivahdus äänessään.
Rouva Walter oli ihmeissään. Hän punehtui hiukan ja sanoi:
"Todellako... en ymmärrä... te hämmästytätte minut..."
Du Roy selitti: "Se on tunnustus, jossa on iloinen sävel, jotta ette
pelästyisi."
He istuutuivat vierekkäin. Rouva Walter pyrki katselemaan asiaa sen
leikilliseltä puolelta.
"Se on siis tunnustus... vakava tunnustus?"
"Tietysti! Tunnustus, jonka jo kauan sitten olisin tahtonut teille
tehdä. Mutta en ole uskaltanut. Tehän kuulutte olevan niin vakava, niin
ankara..."
Rouva Walter oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hän vastasi:
"Miksi olette valinnut juuri tämän päivän?"
"En tiedä." Du Roy alensi ääntään: "Tai oikeammin... siksi, että
eilisestä alkaen ajattelen vain teitä."
Rouva Walter kalpeni äkkiä ja änkytti: "Lopettakaahan! Ei mitään
lapsellisuuksia! Puhukaamme jostakin muusta."
Mutta Du Roy oli heittäytynyt polvilleen niin kiihkeästi, että rouva
pelästyi. Hän tahtoi nostaa nuoren miehen pystyyn, mutta tämä pysyi
asennossaan, kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja sopersi
intohimoisella äänellä:
"Niin, on totta, että olen kuin hullu rakastanut teitä jo kauan.
Älkää vastatko minulle. Olen aivan hullu! Rakastan teitä... Oh, jospa
tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"
Rouva Walter huohotti, hengitti vaivalloisesti ja koetti puhua, mutta
ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän työnsi Gcorges’ia luotaan molemmin
käsin, tarttui häntä tukkaan välttääkseen hänen suunsa, jonka hän
tunsi tulevan lähemmäksi. Ja hän väänteli päätään oikealta vasemmalle,
vasemmalta oikealle salamannopein liikkein, sulkien samalla silmänsä
ollakseen näkemättä nuorta miestä.
Du Roy puristeli ja hyväili hänen ruumistaan leningin lävitse ja nainen
lamautui hänen karkeiden ja voimakkaiden hyväilyjensä huumaamana. Äkkiä
Du Roy nousi ja tahtoi syleillä häntä, mutta päästyään näin sekunniksi
irti rouva Walter pääsi taaksepäin heittäytymällä hänen käsistään ja
pakeni nojatuolien taakse.
Du Royn mielestä takaa-ajo olisi ollut naurettavaa, ja siksi hän
vaipui eräälle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja oli saavinaan
itkukouristuksen.
Sitten hän nousi ja huusi: "Hyvästi, hyvästi!" Minkä jälkeen hän juoksi
tiehensä.
Eteisessä hän otti rauhallisesti keppinsä ja ajatteli kadulle
tullessaan: "Perhana, luulenpa, että asia on selvä!"
Ja hän meni lennätinkonttoriin lähettääkseen pienen sinisen sähkeen
Clotildelle ja pyytääkseen häneltä kohtausta seuraavaksi päiväksi.
Hän tuli kotiin tavalliseen aikaan ja kysyi vaimoltaan: "No, oletko
saanut toimitetuksi sanan kaikille vieraillesi?" Madeleine vastasi:
"Vain rouva Walter ei oikein tiedä, pääseekö hän tulemaan. Hän epäröi
ja puhui kaikenlaista, jota en oikein käsittänyt, velvollisuuksistaan,
omastatunnosta ja muusta sellaisesta. Lyhyesti sanoen hän vaikutti
kovin kummalliselta. Toivon hänen kuitenkin tulevan."