Mutta hän ei ollut siitä itsekään varma, ja hän oli levoton aina
seuraavan päivän päivälliseen asti.
Aamulla Madeleine sai rouva Walterilta pienen kirjelipun: "Olen
vaivoin päässyt vapautumaan ja tulen päivällisellenne. Mutta mieheni
valitettavasti ei voi tulla mukaan."
Du Roy ajatteli: "Teinpä hiton viisaasti, kun en mennyt uudelleen hänen
luokseen. Nyt hän on rauhallinen. Olkaamme varuillamme."
Kuitenkin hän odotti rouva Walterin tuloa vähän levottomana. Rouva
tuli. Hän oli hyvin rauhallinen ja hieman kylmä ja ylpeä. Du Roy
tekeytyi hyvin nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja palvelevaiseksi.
Rouvat Laroche-Mathieu ja Rissolin saapuivat miestensä seuraamina.
Varakreivitär de Percemur puheli ylhäisimmän hienoston elämästä. Rouva
de Marelle oli pukeutunut ihastuttavaan ja hauskaan mustankeltaiseen
leninkiin, espanjalaiseen pukuun, joka hyvin sopeutui hänen kauniin
vartalonsa, rintansa ja pyöreiden käsivarsiensa ympärille ja antoi
hänen pienelle linnunpäälleen tarmokkaan ilmeen.
Du Roy oli asettunut rouva Walterin oikealle puolelle ja keskusteli
päivällisten aikana vain vakavista asioista, äänessään liioitellun
kunnioituksen sävy. Silloin tällöin hän silmäsi Clotildea. "Hän on
todella sekä kauniimpi että tuoreempi", hän ajatteli. Sitten hänen
katseensa siirtyi hänen vaimoonsa, jota hän ei myöskään pitänyt
hullumman näköisenä, vaikka hän edelleenkin tunsi häntä kohtaan
pidätettyä, itsepäistä, ilkeää vihaa.
Mutta rouva Walter kiihotti häntä valloitukseensa liittyvillä
vaikeuksilla ja sillä uutuudenviehätyksellä, jota miehet aina etsivät.
Rouva Walter tahtoi lähteä kotiin aikaisin. "Minä saatan teitä", Du Roy
sanoi.
Rouva kielsi. Du Roy oli itsepäinen: "Miksi ette tahdo? Te loukkaatte
minua todella julmasti. Annatte minun olla siinä uskossa, ettette ole
antanut minulle anteeksi. Näettehän, kuinka rauhallinen olen."