Viisikymmentä ääntä toisti: "Virvoitusjuomia!" Vihdoin ilmestyi
näkyviin tarjotin. Mutta sillä oli vain tyhjiä laseja, sillä juomat
olivat matkalla menneet parempiin suihin.
Joku ääni hoilasi: "Me tukehdumme täällä alhaalla! Lakatkaa
tungeskelemasta siellä ja menkää tiehenne!"
Toinen ääni huusi: "Rahankeräys!" Ja koko yleisö toisti läähättäen,
mutta silti iloisena: "Rahankeräys... rahankeräys... rahankeräys..."
Kuusi naista lähti kulkemaan pitkin penkkirivejä, ja rahat alkoivat
kilahdella laatikkoihin.
Du Roy mainitsi rouva Walterille tunnettujen henkilöiden nimiä:
maailmanmiesten, journalistien, suurten, vanhojen sanomalehtien
toimittajain, jotka kokemukseensa nojautuen suhtautuivat vähän epäillen
ja halveksuvasti _La Vie Françaiseen_. He olivat jo nähneet monien
näistä poliittis-taloudellisista sekayrityksistä, näistä kevyiden
suhteiden hedelmistä, kuolevan tai murskautuvan ministeristöjen
vaihtuessa. Joukossa oli myös maalareita ja kuvanveistäjiä, jotka
yleensä ovat urheilun harrastajia, eräs runoilija, joka kuului
Akatemiaan, kaksi musiikkimiestä ja useita aatelisia ulkomaalaisia,
joiden nimien jälkeen Du Roy lisäsi tavun Rast (Rastaquoère)
[epäilyttävä ulkomaalainen nousukas. — Suom.], jota, kuten hän sanoi,
voitaisiin heidän nimikorteissaan käyttää korvaamaan englantilaisten
lyhennystä Esq.
Joku huusi hänelle: "Päivää, rakas ystävä!" Se oli kreivi de Vaudrec.
Pyytäen naisilta anteeksi Du Roy meni puristamaan kreivin kättä.
Tullessaan takaisin hän selitti: "Tuo Vaudrec on ihastuttava ihminen.
Hänessä huomaa heti rodun."
Rouva Walter ei vastannut. Hän oli vähän väsynyt, ja Du Roy huomasi,
että hänen rintansa nousi ja laski vaivalloisesti hänen hengittäessään.
Silloin tällöin nuori mies kohtasi "rouva johtajan" katseen,
hämmentyneen, epäröivän katseen, joka suuntautui häneen ja sitten
pakeni. Ja Du Roy ajatteli: "Kas vain... kas vain! — Olenko nyt saanut
hänetkin pauloihini?"
Rahankerääjättäret kulkivat ohitse. Heidän laatikkonsa olivat täynnä
kultaa ja hopeaa. Ja lavalle ripusteltiin uusi ilmoitustaulu, jossa
oli tiedonanto: "Ylimääräinen numero!" Arvostelulautakunnan jäsenet
asettuivat paikoilleen. Odotettiin.
Kaksi naista astui esiin floretti kädessä. He olivat pukeutuneet
miekkailupukuihin, tummiin trikoihin ja lyhyihin hameisiin, jotka
ulottuivat tuskin polviin asti, sekä rintasuojuksiin, jotka olivat
niin korkeat, että heidän täytyi pitää päätään takakenossa. He olivat
nuoria ja kauniita, ja he hymyilivät tervehtiessään yleisöä. Heille
taputettiin käsiä kauan.
He asettuivat asentoon yleisön kohteliaasti mumistessa ja laskiessa
heistä matalaäänistä leikkiä.
Rakastettava hymy oli levinnyt tuomarien huulille, jotka sinkosivat
pienen hyvähuudon joka kerta, kun jokin pisto osui.
Yleisö oli hyvin ihastunut tästä ohjelmanumerosta eikä salannut
sitä noilta kahdelta amatsonilta, jotka sytyttivät miesten halun ja
herättivät naisissa eloon pariisilaisen yleisön rakkauden köykäisiin
säädyttömyyksiin, hienoihin markkinakujeisiin, pintapuoliseen
kauneuteen ja sirouteen, kahvilalaulajattariin ja operettikupletteihin.
Joka kerta, kun toinen miekkailijattarista hyökkäsi, yleisön läpi kulki
tyydytyksen värähdys. Kun toinen taistelijattarista käänsi yleisölle
selkänsä, täyteläisen selkänsä, kaikkien suut aukenivat ja kaikkien
silmät avartuivat. Eikä eniten suinkaan ihailtu ranteiden taitavuutta!
Esitystä seurasivat hurjat suosionosoitukset.
Sitten oli ohjelmassa sapelimiekkailua, mutta siitä ei kukaan enää
välittänyt, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut siihen, mitä
yläkerrassa tapahtui. Muutamien minuuttien ajan oli kuulunut kovaa
kolinaa, aivan kuin olisi siirrelty huonekaluja paikasta toiseen, aivan
kuin huoneistoa olisi tyhjennetty. Sitten katon lävitse äkkiä kuului
pianonsoittoa, ja saattoi selvästi erottaa tanssin tahdissa liikkuvien
jalkojen töminää. Yläkerrassa oleva yleisö oli järjestänyt tanssiaiset
korvatakseen sen, ettei sillä ollut tilaisuutta katsella miekkailua.
Miekkailusalin yleisö puhkesi ensin nauruun, mutta sitten naisissa
heräsi halu päästä myös tanssimaan, ja he lakkasivat katselemasta
lavalle ja alkoivat äänekkäästi puhua.
Myöhemmin tulleiden tanssiaiskeksintöä pidettiin hyvin hauskana.
Yläkertalaisilla ei varmastikaan ollut ikävä. Olisi ollut hauskaa olla
mukana.
Mutta kaksi uutta miekkailijaa oli tervehtinyt toisiaan, ja he
aloittivat taistelun niin taidokkaasti, että kaikki seurasivat heidän
liikkeitään.
He tekivät hyökkäyksiä ja asettuivat asentoon niin joustavan sulavasti,
osoittaen niin hallittua voimaa, niin suurta varmuutta, niin hienoa
puhtautta liikkeissään, niin mainiota täsmällisyyttä ryhdissään, niin
kauniin hillittyä taistelutapaa, että tietämätön yleisö hämmästyi ja
joutui haltioihinsa.
Heidän levollinen nopeutensa, heidän viisas joustavuutensa, heidän
äkilliset liikkeensä, jotka olivat niin hyvin punnitut, että ne
vaikuttivat hitailta, vetosivat mielenkiintoon ja vangitsivat katsojain
silmät pelkästään täydellisyytensä voimalla. Yleisö aavisti, että se
nyt katseli jotakin kaunista ja harvinaista, että kaksi suurta alansa
taiteilijaa tässä näytti parasta, mitä tällä alalla voitiin saada
aikaan, ja kaikkea, mihin kaksi mestaria suinkin kykeni taitavuuden,
kekseliäisyyden, tieteellisten laskelmien ja ruumiillisen voiman
puitteissa.
Kukaan ei enää puhunut, siinä määrin huomio oli keskittynyt esitykseen.
Ja kun taistelijat viimeisen piston jälkeen olivat puristaneet
toistensa kättä, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Tömistettiin
permantoa, hurrattiin. Kaikki tunsivat heidän nimensä: he olivat
Sergent ja Ravignac.
Innostuneet mielet kiihtyivät. Herrat katselivat naapureitaan kuin
riitaa haastaen. Näytti siltä kuin pelkkä hymyilykin olisi voinut
johtaa kaksintaisteluun. Henkilöt, jotka eivät koskaan olleet pitäneet
florettia kädessään, tekivät hyökkäyksiä ja väistöjä kepeillään.
Mutta vähitellen yleisö alkoi siirtyä kiertoportaille. Vihdoinkin
saataisiin jotakin juotavaa. Syntyi suuri suuttumus kun huomattiin,
että tanssivieraat olivat ryöstäneet tarjoilupöydän ja sitten
poistuneet selittäen, että oli hävytöntä houkutella kaksisataa henkilöä
juhlaan, jossa ei saanut mitään nähdä.
Ei ollut jäljellä ainoaakaan leivosta, ei pisaraakaan samppanjaa,
mehua tai oluita, ei ainoaakaan makeista, ei pienintäkään hedelmää,
ei mitään, ei mitään, ei mitään. He olivat hävittäneet, ahmineet,
puhdistaneet kaiken.
Palvelijat, jotka koettivat olla surullisen näköisiä salatakseen
naurunhalunsa, kertoivat yksityiskohtia. "Naiset", he vakuuttivat,
"olivat vielä enemmän raivoissaan kuin miehet. He söivät ja joivat
itsensä sairaiksi." Olisi voinut luulla kuulevansa eloon jääneiden
kertomuksia vihollisen ryöstämästä ja hävittämästä kaupungista.
Täytyi siis lähteä tiehensä. Herrat katuivat rahankerääjättärille
antamiaan kahtakymmentä frangia ja olivat vihoissaan siitä, että
yläkerran vieraat olivat saaneet herkutella ilmaiseksi.
Juhlan suojelijattaret olivat koonneet yli kolmetuhatta frangia.
Kaikkien poistojen jälkeen jäi kuudennen piirikunnan orpojen hyväksi
kaksisataakaksikymmentä frangia.
Du Roy, jonka tuli saattaa rouva Walter tyttärineen kotiin, odotti
vaunujaan. Ajaessaan rouvan seurassa tämän istuessa vaunuissa häntä
vastapäätä, hän kohtasi vielä kerran hänen hyväilevän, pakenevan
katseensa, johon kätkeytyi jotakin hämmentynyttä. Hän ajatteli: "Hitto
vieköön, luulenpa, että hän on jo kypsä." Ja hän hymyili tunnustaessaan
itselleen, että hänellä todella oli menestystä naisten keskuudessa,
sillä myös rouva de Marelle tuntui, sen jälkeen kun he jälleen olivat
solmineet hellän suhteensa, rakastavan häntä aivan rajattomasti.
Hän tuli kotiin iloisin askelin.
Madeleine odotti häntä salongissa.
"Minulla on uutisia", hän sanoi. "Marokon juttu mutkistuu. Saattaa
hyvinkin tapahtua, että Ranska muutaman kuukauden kuluttua lähettää
sinne sotilasretkikunnan. Joka tapauksessa juttu kelpaa aseeksi
ministeriön kukistamiseen, ja Laroche tulee käyttämään tilaisuutta
hyväkseen siepatakseen itselleen ulkoministerin salkun."
Kiusoittaakseen vaimoaan Du Roy ei ollut uskovinaan hänen uutisiaan.
Eihän nyt muka oltu niin typeriä, että ryhdyttäisiin uudelleen Tunisin
tuhmuuksiin.
Mutta Madeleine kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kuulethan, mitä
sanon! Kuulethan, mitä sanon! Etkö ymmärrä, että tämä juttu merkitsee
heille suurta rahasummaa. Nykyään, ystäväni, politiikassa ei enää
kysytä: 'Missä on nainen?', vaan kysytään: 'Paljonko rahaa?'"
Du Roy murahti jotakin halveksuvan näköisenä kiihdyttääkseen vaimoaan
vielä enemmän.
Madeleine suuttui: "Sinä olet yhtä tyhmä kuin Forestier." Hän tahtoi
loukata miestään ja odotti vihanpurkausta. Mutta Du Roy vastasi
hymyillen: "Kuin tuo aisankannattaja raukka."
Madeleine tuli hämilleen ja mutisi: "Mutta Georges!" Hävyttömän ja
ivallisen näköisenä Du Roy jatkoi: "Vai niin, eikö? Etkö juuri eräänä
iltana tunnustanut, että Forestier oli aisankannattaja?"