Hänen sydämessään tuntui pieni sävähdys, mutta hän sanoi vain: "Vai
niin", ja avasi oven.
Clotilde istui uuninnurkassa ikkunasta tulevan valojuovan valaisemana.
Georgesista tuntui, kuin rouva de Marelle olisi hieman kalvennut
hänet nähdessään. Tervehdittyään ensiksi rouva Walteria ja hänen
molempia tyttäriään, jotka kahden vartijan kaltaisina istuivat äitinsä
molemmilla puolilla, Georges kääntyi entiseen rakastajattareensa päin.
Clotilde ojensi hänelle kätensä. Hän tarttui siihen ja puristi sitä
tarkoituksellisen kovasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Rakastan
teitä edelleenkin." Clotilde vastasi puristukseen.
Georges kysyi: "No, hyvinkö olette voinut sen vuosisadan aikana, joka
on kulunut viime tapaamisestamme?"
Rouva de Marelle vastasi huolettomasti: "Kiitos, hyvin. Entä te,
Bel-Ami?"
Ja kääntyen Madeleinen puoleen hän lisäsi:
"Sallithan, että edelleenkin sanon häntä Bel-Amiksi?"
"Tietysti, rakas ystävä. Suostun kaikkeen, mitä haluat."
Madeleinen sanoihin tuntui kätkeytyvän pieni ivan vivahdus.
Rouva Walter puhui eräästä juhlasta, jonka Jacques Rival aikoi
järjestää nuorenmiehenasunnossaan, suuresta asenäytöksestä, jossa
tulisivat olemaan läsnä hienoston naiset. Hän sanoi: "Siitä tulee
varmasti hyvin mielenkiintoinen. Mutta minä olen aivan epätoivoinen.
Meillä ei ole ketään, joka seuraisi meitä sinne, sillä mieheni on
poissa siihen aikaan."
Du Roy tarjoutui heti. Rouva Walter otti tarjouksen vastaan: "Olemme
hyvin kiitollisia, sekä tyttäreni että minä."
Du Roy katseli nuorempaa neiti Walteria ja ajatteli: "Pikku Suzanne ei
ole lainkaan hullumpi, ei lainkaan." Suzanne oli kuin hauras, vaalea
nukke, aivan liian pieni, mutta hieno ja siro. Hänen vyötärönsä oli
kapea, lanteet, rinta ja kasvot kuin pienoistaideteoksia, silmät
harmaansinistä, hienolla siveltimellä siveltyä emaljia, turhantarkan,
mutta mielikuvitusrikkaan maalarin kätten työtä, iho hieman liian
vaalea, vähän liian kiiltävä ja tasainen, vailla epätasaisuuksia,
vailla väriä. Ja kevyt kiharainen tukka, joka ympäröi hänen
päätään ihastuttavana pilvenä, muistutti tarkalleen pikkutyttöjen
loistonukkeja, jotka ovat paljon isompia kuin pienet omistajansa.
Vanhempi sisar Rose oli ruma, lattea ja vähäpätöinen, niitä tyttöjä,
joita ei nähdä, joiden kanssa ei keskustella ja joista ei puhuta.
Äiti nousi ja kääntyi Georgesin puoleen: "Odotan siis teitä ensi
torstaina kello kahdelta."