Mutta Du Roy ei luopunut ajatuksestaan.
"Kas niin, pikku Made, ole nyt oikein suora! Myönnä, että teit hänet
aisankannattajaksi. Myönnä! Sinä olet tehnyt hänet aisankannattajaksi,
varmasti! Myönnätkö, että olet tehnyt hänet aisankannattajaksi?"
Madeleine oli vaiti. Tämä sana kiusasi häntä, niinkuin se aina kiusaa
kaikkia naisia.
Georges jatkoi itsepäisesti: "Perhana, jos joku ansaitsi sellaisen
häpeän, niin varmasti ainakin hän. Kyllä, kyllä! Minua huvittaisi
todellakin tietää, olitko uskoton Forestier’lle. Hän ei kai mitään
huomannut?"
Hän tunsi, että Madeleine hymyili, arvatenkin jollekin muistolle, ja
intti edelleen: "No niin, sano pois! Eihän se mitään tee! Luulisihan
olevan hauskaa saada tunnustaa minulle, että petit häntä, oikein
hauskaa."
Häntä todella vapisutti toivo siitä, että Charles, vihattu Charles, tuo
inhottu, kirottu vainaja oli saanut kantaa tätä naurettavaa häpeää.
Ja kuitenkin... kuitenkin hänen haluaan päästä varmuuteen yllytti
oikeastaan eräs toinen, vielä sekavampi tunne.
Hän toisti: "Made, pikku Made, kun nyt pyydän sinua! Olisihan ollut
aivan väärin olla tekemättä häntä aisankannattajaksi. Kas niin, Made,
tunnusta nyt!"
Madeleinesta oli hänen itsepäisyytensä epäilemättä huvittava, sillä hän
alkoi nauraa pienin, katkonaisin purskahduksin.
Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin... kas niin...
tunnusta!"
Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä
olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"
Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys
kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman
hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.
Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti
sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin
näkyvinä, hitaasti uiskenteli.
Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja
ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja
joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.
Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se
tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli
pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta.
Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen
päästään!
Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin
pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi
Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!
Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta
kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän
tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi,
tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin
naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi
epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen,
mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen
kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä
viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista,
kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?
Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään
kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia.
Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."
Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan
sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli
itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy
asettautua kaiken yläpuolelle."
Vaunut ajoivat nopeammin. Ne sivuuttivat linnoitukset. Du Roy näki
edessään taivaalla punertavan valon, joka muistutti suunnattoman uunin
liekkiä, hän kuuli sekavan, huumaavan, korvia särkevän kohinan, jossa
yhtyivät lukemattomat erilaiset äänet, kumean melun, joka nousi ja
laski kuin epävarmasti sykkivä jättiläisvaltimo, hän kuuli Pariisin
hengityksen, suurkaupungin, joka tänä kesäyönä huohotti kuin väsymyksen
murtama jättiläinen.
Georges ajatteli: "Olisin hyvin tyhmä, jos turmelisin maksani hänen
takiaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Onni on rohkean puolella.
Kaikki on vain itsekkyyttä. Itsekkyys, joka kohdistuu rahaan ja
menestykseen, on suurempi kuin itsekkyys, joka kohdistuu vain naisiin
ja rakkauteen."
Kaupungin rajalla törrötti Riemukaari kahden ruman jalkansa varassa. Se
muistutti muodotonta jättiläistä, joka aivan kuin hankkiutui lähtemään
kävelylle edessään aukeavalle leveälle valtakadulle.
Georges ja Madeleine olivat jälleen siinä pitkässä vaunujonossa, joka
nyt vei ikuisia lemmenpareja, mykkiä ja toisiinsa kietoutuneita,
takaisin kotiin ja ikävöityyn sänkyyn. Georgesista tuntui, kuin koko
ihmiskunta olisi lipunut heidän ohitseen huvien, riemun ja onnen
humalluttamana.
Nuori nainen, joka varsin hyvin arvasi, mitä hänen miehensä ajatteli,
kysyi lempeällä äänellä:
"Mitä mietit, ystäväni? Puoleen tuntiin et ole sanonut sanaakaan."
Georges vastasi vähän nolostuneena naurahtaen: "Ajattelen kaikkia noita
suutelevia hölmöjä ja sanon itselleni, että maailmassa on todella
muutakin tekemistä."
Madeleine kuiskasi: "Niinpä kyllä... mutta on se sentään joskus
suloisia."
"Onhan se suloista... suloista... kun ei ole mitään parempaa tekemistä!"
Georgesin ajatukset kiersivät koko ajan jonkinlaista kiukkuisen
raivon kehää, joka riisti elämältä kaiken runollisuuden: "Olisinpa
hyvin tyhmä, jos luopuisin mistään, jos tekisin itseni levottomaksi,
kiusaisin itseäni, repisin rikki itseni, kuten nyt olen jonkin aikaa
tehnyt." Forestier’n kuva kulki hänen sielunsa lävitse herättämättä
mitään kaunaa. Hänestä tuntui, kuin Forestier ja hän olisivat
jälleen tehneet sovinnon ja tulleet ystäviksi. Häntä halutti huutaa
Charlesille: "Terve, vanha veli!"
Madeleine, jota hänen vaitiolonsa vaivasi, kysyi: "Emmeköhän poikkeaisi
ennen kotiinmenoa Tortonille syömään vähän jäätelöä?"
Du Roy vilkaisi häneen. Hänen hieno sivukuvansa piirtyi erään
musiikkikahvilan edustalla loistavan kaasukilven terävää valoa vasten.
Du Roy ajatteli, "Hän on kaunis! No, sen parempi. Oletpa sievä hiiri,
kaunis kissa, pikku ystäväni. Mutta jos minua syytetään siitä, että
kiusaisin itseäni sinun tähtesi, niin saapa silloin pohjoisnapa muuttua
kuumaksi." Sitten hän vastasi: "Poiketaan vain, rakkaani." Ja jottei
hänen vaimonsa mitään aavistaisi, hän suuteli häntä.
Nuoresta naisesta tuntui, kuin hänen miehensä huulet olisivat olleet
jäätä.
Du Roy hymyili kuitenkin tavallista hymyään, kun hän ojensi vaimolleen
kätensä auttaakseen hänet vaunuista, jotka olivat pysähtyneet kahvilan
sisäänkäytävän eteen.
3
Kun Du Roy seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän etsi käsiinsä
Boisrenard’in.
"Kuulehan nyt, hyvä ystävä", hän sanoi, "minun täytyy pyytää sinulta
erästä palvelusta. Jo jonkin aikaa täällä on huviteltu nimittämällä
minua Forestier’ksi. Minusta se alkaa tuntua typerältä. Tahtoisitko
nyt olla niin hyvä ja hiljaa ja varovasti valmistaa tovereita siihen,
että minä isken korvalle ensimmäistä, joka vielä päästää tämän sanan
suustaan. Heidän on tehtävä itselleen selväksi, pitävätkö he tätä pilaa
miekanmittelyn arvoisena. Käännyn sinun puoleesi, koska sinä olet
maltillinen mies ja voit ehkäistä ikävät äärimmäisyydet, ja myös siksi,
että olit todistajana kaksintaistelussani."
Boisrenard otti suorittaakseen tehtävän.
Du Roy meni ulos toimittaakseen muutamia asioita ja palasi tunnin
kuluttua. Kukaan ei nimittänyt häntä Forestier’ksi. Kun hän tuli
kotiin, hän kuuli salongista naisten ääniä. Hän kysyi: "Kuka siellä on?"