Madeleinella oli kyky antaa purevia iskuja, iskuja, jotka olivat täynnä
pääministerin haavoittamiseksi tarkoitettua naisellisia myrkkyä.
Hän osasi taitavasti sekoittaa kirjoitukseen ilkeyksiä hallituksen
päämiehen ulkomuodosta ja politiikasta ja teki sen niin huvittavalla
tavalla, että lukijan oli pakko nauraa, ja samalla tunnustaa havainnot
oikeiksi.
Välistä Du Roy lisäsi joukkoon muutamia rivejä, jotka antoivat
hyökkäykselle syvemmän ja voimakkaamman sisällyksen. Hän osasi sitä
paitsi taidon tehdä kaksimielisiä salaviittauksia. Sen hän oli
oppinut terästäessään "Nähtyä ja kuultua"-osastonsa uutisia, ja kun
jokin seikka, jonka Madeleine ilmoitti varmaksi, tuntui hänestä
epäilyttävältä tai liian häpäisevältä, hän osasi vihjaista siihen
tavalla, joka vaikutti lukijaan tehokkaammin kuin jos se olisi sanottu
suorin sanoin.
Kun heidän artikkelinsa oli valmis, luki Georges sen lävitse,
kovaäänisesti pauhaten. Molemmat pitivät sitä aivan ihailtavana ja
hymyilivät toisilleen ihastuneina ja yllättyneinä, aivan kuin he vasta
nyt olisivat alkaneet päästä perille toistensa lahjoista. He katsoivat
toisiaan silmiin ihailun ja hellyyden liikuttamina ja suutelivat
toisiaan kiihkeästi tuntien polttavaa rakkaudenkaipuuta, joka heidän
ajatuksistaan siirtyi heidän ruumiiseensa.
Du Roy otti lampun: "Ja nyt, rakkaani!" hän sanoi silmät hehkuen.
Madeleine vastasi:
"Menkää edellä, herra, koska kerran kannatte lamppua." Du Roy meni
hänen ohitseen, ja Madeleine seurasi häntä heidän huoneeseensa
kutittaen häntä sormellaan niskaan kauluksen ja tukan väliin saadakseen
hänet kulkemaan joutuisammin, sillä tätä hyväilyä Georges pelkäsi.
Artikkeli julkaistiin varustettuna allekirjoituksella Georges Du Roy de
Cantel, ja se herätti suurta huomiota. Edustajakamarissa se aiheutti
kovan metelin. Johtaja Walter onnitteli kirjoittajaa ja luovutti
hänen hoitoonsa _La Vie Françaisen_ poliittisen osaston. "Nähtyä ja
kuultua"-osasto joutui takaisin Boisrenard’ille.
Tämän jälkeen lehti ryhtyi viekkaaseen ja häikäilemättömään taisteluun
vallassa olevaa ministeristöä vastaan. Hyökkäykset, jotka aina tehtiin
taitavasti ja aina perustuivat tosiasioihin, olivat milloin ivallisia,
milloin vakavia, milloin leikillisiä, milloin myrkyllisiä ja osuivat
maaliinsa niin hellittämättömän varmasti, että kaikki ihmettelivät.
Toiset lehdet lainasivat otteita _La Vie Françaisen_ artikkeleista,
leikkasivat kokonaisia kirjoituksia, ja poliitikot kysyivät toisiltaan,
eikö prefektuurin toimesta voitaisi tukkia tuon tuntemattoman ja
katkeran vihollisen suuta.
Du Roy tuli tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kädenpuristuksista ja
hatunnostamisista hän ymmärsi, miten hänen vaikutusvaltansa kasvoi.
Sitä paitsi hänen vaimonsa oli hänelle alati yllättyneen ihastelun
aiheena. Hän ihmetteli ja ihaili hänen keksimiskykyään, hänen taitoaan
hankkia itselleen tietoja ja hänen suurta tuttavapiiriään.
Tullessaan kotiin Du Roy tapasi salongissaan milloin jonkun
senaattorin, milloin jonkun edustajakamarin jäsenen, milloin jonkun
korkean virkamiehen tai kenraalin, jotka kaikki kohtelivat Madeleinea
vakavan luottavaisesti kuten vanhaa, hyvää ystävää. Missä hän oli
oppinut tuntemaan kaikki nämä ihmiset? Seuraelämässä, sanoi Madeleine.
Mutta miten hänen oli onnistunut saavuttaa heidän luottamuksensa ja
heidän ystävyytensä? Sitä Du Roy ei ymmärtänyt.
"Hänestä olisi voinut tulla taitava diplomaatti", hän ajatteli.
Väliin Madeleine tuli liian myöhään aterioille, hengästyneenä,
punaisena, värisevänä ja sanoi, ennen kuin oli ennättänyt riisua edes
harsoaan:
"Tiedätkö, tänään minulla on ollut hauska päivä. Ajattelehan, että
oikeusministeri on nimittänyt kaksi sekakomitean jäsentä. Siitä hän
ansaitsee löylytyksen, jonka hän kerrankin muistaa."
Ja ministeri sai löylytyksensä ja seuraavana päivänä uuden löylytyksen
ja kolmantena päivänä vielä uuden. Edustaja Laroche-Mathieu, joka joka
tiistai söi päivällistä rue Fontainella kreivi de Vaudrecin jälkeen,
joka aloitti viikon, puristi voimakkaasti molempien aviokumppanien
käsiä ilmaisten selvästi tyytyväisyytensä, jota hän ei pystynyt
salaamaan. Hän sanoi lakkaamatta:
"Tuhat tulimmaista, minkälainen taistelu! Tämän jälkeen meidän on pakko
onnistua."
Hän toivoi voivansa vallata ulkoministerin salkun, jota hän jo kauan
oli tavoitellut.
Hän kuului niiden monikasvoisten poliitikkojen joukkoon, joilla ei
ole vakaumusta, ei suurta älyä, ei rohkeutta eikä todellisia tietoja.
Hän oli pieni asianajaja, jota oli onnistanut maaseutukaupungissa.
Hän piti itsensä viekkaassa tasapainoasennossa äärimmäisyyspuolueiden
välillä, ollen jonkinlainen tasavaltalainen jesuiitta ja vapaamielinen
taistelupukari.
Hänen kylämachiavellismistaan johtui, että hänen toverinsa pitivät
häntä älykkäänä, samoin kaikki ne nousukkaat, joista tehdään
valtiopäivämiehiä. Häntä onnisti, koska hän oli tarpeeksi hienoasuinen,
tarpeeksi kohtelias, tarpeeksi ystävällinen, tarpeeksi rakastettava.
Hänellä oli menestystä seuraelämässä, siinä sekalaisessa, levottomassa
ja varsin vähän hienostuneessa seuraelämässä, jonka muodostavat
nykyhetken vallassaolijat.
Kaikkialla sanottiin: "Larochesta tulee ministeri." Ja itse hän oli
vielä vakuuttuneempi kuin muut siitä, että Larochesta tulee ministeri.
Hän oli pääosakkaita johtaja Walterin lehdessä, jotapaitsi hän oli
Walterin kumppani monissa liikeyrityksissä.
Du Roy avusti häntä luottavaisesti toivoen hämärästi jotakin
tulevaisuudelta. Muuten hän vain jatkoi sitä työtä, jonka Forestier oli
aloittanut. Laroche-Mathieu oli luvannut Forestier’lle Kunnialegioonan
komentajanauhan, kunhan voiton päivä koittaisi. Ritarimerkin saisi nyt
Madeleinen uusi mies, siinä koko ero. Kaiken lopuksi mikään ei ollut
muuttunut.
Niin hyvin oltiin selvillä siitä, ettei mitään ollut muuttunut, että
Du Royn virkaveljet keksivät vakituisen leikkipuheen, joka pian alkoi
häntä suututtaa.
Häntä sanottiin nyt vain Forestier’ksi.