Hän ei ollut kuulevinaan, vaan etsi vain kirjeitä hyllyltään. Mutta
ääni jatkoi entistä ponnekkaammin: "Hei, Forestier!" Kuului tuhahdettua
naurua.
Kun Du Roy aikoi lähteä johtajan huoneeseen, jonne hänet oli kutsuttu,
hänet pysähdytti toimitustoveri, joka oli hänelle huudellut: "Oh,
suo anteeksi, sinullehan minulla oli asiaa. Niin hullulta kuin se
kuuluukin, minä erehdyn aina nimittämään sinua Charles raukan nimellä.
Se johtuu kai siitä, että artikkelisi niin hiivatisti muistuttavat
hänen kirjoituksiaan. Niiden suhteen erehtyy jokainen."
Du Roy ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän raivosi. Hänessä alkoi
kiehua synkkä viha vainajaa kohtaan.
Johtaja Walter itse oli sanonut, kun joku ihmetteli uuden poliittisen
toimittajan ja toimen entisen johtajan kirjoitusten käänteiden ja
tyylin hämmästyttävää yhtäläisyyttä: "Niin, hän muistuttaa jollakin
tapaa Forestier’ta, mutta hän on sukkelasanaisempi, ärsyttävämpi,
voimakkaampi kuin Forestier."
Kerran taas, kun Du Roy sattumalta tuli avanneeksi bilboquet-kaapin,
hän huomasi, että hänen edeltäjänsä bilboquet’n varren ympärille oli
kiedottu suruharso, kun taas se bilboquet, jota hän itse tavallisesti
oli käyttänyt harjoitellessaan peliä Saint-Potinin johdolla, oli
koristettu sievällä silkkinauhalla. Kaikki kepit olivat kokonsa mukaan
järjestyksessä samalla hyllyllä, ja erääseen kilpeen, jollaisia näkee
museoissa, oli kirjoitettu: "Vanha kokoelma, omist. toiminimi Forestier
& Co, Forestier—Du Royn jälk. Kulumattomia artikkeleita, jotka sopivat
käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, myös matkoilla."
Hän sulki rauhallisesti kaapin ja lausui niin kovasti, että kaikki sen
kuulivat:
"Tylsimyksiä ja kateellisia ihmisiä on kaikkialla."
Mutta hänen turhamaisuutensa oli saanut iskun, hänen ylpeyttään oli
loukattu, samoin hänen arkaa kynämiehenmainettaan, sitä hermostunutta
epäluuloisuutta, joka aina on varuillaan ja joka on luonteenomainen
yhtä hyvin reportterille kuin runoilijoillekin.
Sana Forestier kiusasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi sitä kuulla, ja hän
tunsi punastuvansa, kun hän sen kuuli.
Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin
kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle:
"Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn.
Ilman häntä et olisi mitään!"
Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea.
Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!
Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti
vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine,
kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut,
mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen
jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet
pikkuseikat.
Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä
tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki
ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat
palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut
ja omistanut.
Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään:
"Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen
Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän
tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa
minut raivoon."
Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se
kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä
naimisiin sellaisen hölmön kanssa."
Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa
nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"
Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset
seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen
mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen,
milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.
Eräänä iltana Du Roy, joka piti kaikesta makeasta, kysyi vaimoltaan:
"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske
valmistamaan sellaista."
Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä
ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi..."
Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt
hillitsemään:
"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles
täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti
tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."
Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä
äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti
hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen
hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti
suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.
Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä
vastannut mitään.
Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut
hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava
artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa
kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein
onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:
"Charles’in kintut kai aina palelivat?"
Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista.
Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."
Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin."
Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa
kättä.
Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa:
"Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"
Madeleine yhtyi pilantekoon ja vastasi: "Ei, vaan silkkinenäliinaa,
jonka hän solmi otsalleen."
Georges kohautti olkapäitään ja sanoi halveksuen, kuten ainakin
väkevämpi:
"Se rähjä!"
Siitä lähtien Charles oli hänelle ehtymättömänä puheenaiheena. Hän
puhui hänestä joka tilaisuudessa ja nimitti häntä vain "Charles
raukaksi", kasvoillaan äärettömän säälin ilme.
Ja kun hän tuli kotiin toimituksesta, jossa hän pari kolme kertaa oli
saanut kuulla nimitettävän itseään Forestier’ksi, hän kosti siten,
että hän lakkaamalta vainosi vainajaa mitä katalimmin. Hän puhui hänen
vioistaan, hänen naurettavista puolistaan, hänen heikkouksistaan,
luetteli niitä mielihyvin, kehitteli ja suurenteli niitä, aivan kuin
hän olisi tahtonut nyhtää vaimonsa sydämestä pelätyn kilpailijan viho
viimeisetkin vaikutusvallan rippeet.
Hän toisteli: "Sanohan, Made, muistatko sitä päivää, jolloin tuo
Forestier raukka koetti todistaa meille, että lihavat miehet ovat
voimakkaampia kuin laihat?"
Sitten hän halusi kuulla vainajasta erinäisiä arkaluontoisia ja
salaisia asioita, joita tympääntynyt nuori nainen kuitenkin kieltäytyi
kertomasta. Mutta Du Roy oli itsepäinen ja intti:
"Äh, kerro nyt vain. Mahtoi hän olla hyvin naurettava sellaisina
hetkinä!"
Madeleine mutisi hiljaa:
"No, no, anna hänen nyt vihdoinkin olla rauhassa!"
Du Roy jatkoi: "Ei, sano nyt vain! Kyllä se aasi varmaankin käyttäytyi
hyvin tökerösti sängyssä?"