Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi
tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi:
"Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"
Madeleine kääntyi äkkiä ja huudahti hymyn valaistessa hänen kasvonsa:
"Oletpa kiltti, kun muistit minua!"
Ja hän ojensi miestään kohti käsivartensa ja huulensa osoittaen niin
vilpitöntä iloa, että Georges tunsi itsensä lohdutetuksi.
Madeleine otti kukat, hengitti niiden tuoksua ja pani ne sitten,
riemuiten kuin pieni lapsi, tyhjään maljakkoon vastapäätä toista
ruusumaljakkoa. Sen jälkeen hän sanoi tarkastellen kukkiensa vaikutusta:
"Miten hauskaa! Nyt uunini on kauniisti koristettu."
Vakuuttuneen näköisenä hän melkein heti lisäsi:
"Tiedätkö, Vaudrec on aivan ihastuttava. Sinä varmasti ystävystyt hänen
kanssaan."
Ovikellon kilahdus ilmoitti kreivin saapumisen. Hän tuli rauhallisena
ja huolettomana, aivan kuin olisi saapunut kotiinsa. Suudeltuaan
kohteliaasti nuoren naisen sormenpään hän kääntyi hänen miehensä
puoleen ja ojensi tälle sydämellisesti kätensä kysyen: "Mitä kuuluu,
rakas Du Roy?"
Hänen ilmeensä ei enää ollut jäykkä ja karu niinkuin aikaisemmin, vaan
hän oli hyvin rakastettava ja osoitti monin tavoin, ettei tilanne
enää ollut sama kuin ennen. Sanomalehtimies oli hämmästynyt ja koetti
olla mahdollisimman kohtelias vastatakseen toisen rakastettavuuteen.
Viiden minuutin kuluttua olisi voinut luulla, että he olivat tunteneet
toisensa ja kunnioittaneet toisiaan jo kymmenen vuotta.
Madeleine, jonka kasvot loistivat, sanoi: "Saatte nyt jäädä kahden.
Minun täytyy mennä katsomaan keittiöön." Ja hän katosi molempien
miesten katseiden seuraamana.
Hänen palatessaan herrat keskustelivat teatterista. He puhuivat
eräästä uudesta kappaleesta ja olivat niin täydellisesti samaa mieltä,
että jonkinlainen pikainen ystävyys heräsi heidän silmissään heidän
keksiessään käsityskantojensa ehdottoman yhtäläisyyden.
Päivällinen oli viehättävä, hyvin tuttavallinen ja sydämellinen ja
kreivi viipyi myöhäiseen iltaan näyttäen viihtyvän mainiosti tässä
talossa ja tämän hauskan vastanaineen parin luona.
Hänen lähdettyään Madeleine sanoi miehelleen:
"Eikö hän olekin suurenmoinen? Hänestä täytyy pitää, kun oppii hänet
tarkemmin tuntemaan. Ja hän on luotettava, uskollinen, vakaa ystävä.
Oh, ilman häntä..."
Hän ei lopettanut lausettaan, ja Georges vastasi:
"Minunkin mielestäni hän on hyvin miellyttävä. Meistä tulee varmasti
hyvät ystävät."
Mutta Madeleine jatkoi heti: "Etpä tiedäkään, kuinka paljon meillä on
tekemistä tänä iltana, ennen kuin menemme levolle. Minulla ei ollut
aikaa puhua sinulle asiasta ennen päivällistä, kun Vaudrec tuli niin
pian. Olen juuri äsken saanut tärkeitä tietoja Marokosta. Ne on antanut
minulle Laroche-Mathieu, edustajakamarin jäsen ja tuleva ministeri.
Meidän on tehtävä suuri artikkeli, huomiotaherättävä artikkeli. Minulla
on asiat ja numerot. Ryhdymme työhön heti. Ole hyvä ja ota lamppu."
Georges otti lampun ja he menivät työhuoneeseen.
Samat kirjat olivat rivissä hyllyllä, joiden päällä nyt upeilivat ne
kaksi Juanin lahden maljakkoa, jotka Forestier oli ostanut päivää ennen
kuolemaansa. Pöydän alla oli vainajan jalkamatto valmiina lämmittämään
Du Royn jalkoja. Heti pöydän ääreen istuuduttuaan Du Roy tarttui
samaan norsunluiseen kynänvarteen, jonka päätä toisen hampaat olivat
pureskelleet.
Madeleine nojasi uuniin, sytytti savukkeen ja kertoi uutisensa, minkä
jälkeen hän esitti omat näkökantansa ja ajattelemansa artikkelin
suunnitelman.
Du Roy kuunteli tarkkaan töhertäen silloin tällöin paperille pieniä
muistiinpanoja, ja kun Madeleine oli lopettanut, hän otti uudelleen
kysymyksen tarkasteltavaksi, vuorostaan laajensi sitä ja kehitti sitä,
joten siitä ei muodostunutkaan yksinomaan artikkelisuunnitelma, vaan
kokonainen sotasuunnitelma vallassa olevaa ministeriötä vastaan. Hänen
vaimonsa ei enää polttanut, niin jännittynyt hän oli asiasta ja niin
tarmokkaasti hänen ajatuksensa toimivat, kun hän edelleen kehitteli
Georgesin näkökohtia.
Yhtenään hän mutisi: "Niin... niin... mainiota... erinomaista... hyvin
osuvaa..."
Ja kun Du Roy vuorostaan oli lopettanut, Madeleine määräsi:
"Ja nyt kirjoittamaan!"
Mutta Du Royn oli aina vaikea päästä alkuun, ja tuskastuneena hän
etsi sanoja. Silloin Madeleine tuli hiljaa hänen luokseen, kumartui
hänen olkapäänsä yli ja alkoi aivan hiljaa kuiskailla lauseita hänen
korvaansa.
Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi:
"Niin kai oli tarkoituksesi sanoa?"