Ja hän syleili eukkoa niinkuin hän äsken oli syleillyt isäänsä ja
äitiään.
Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "Tule huoneeseemme, niin saat
riisua hattusi."
Hän avasi oikealla olevan oven. Se johti pieneen kylmään,
tiilipermantoiseen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen laastittuine
seinineen ja pumpuliverhoisine sänkyineen. Vihkivesimaljan yläpuolella
riippui krusifiksi. Kaksi taulua, jotka esittivät Paulia ja Virginiaa
sinisen palmun alla ja Napoleon ensimmäistä keltaisen hevosen selässä,
oli tämän siistin, lohduttoman huoneen ainoina koristuksina.
Niin pian kuin he olivat yksin, Georges suuteli Madeleinea: "Miten
voit, Made? Olen iloinen nähdessäni jälleen vanhukset. Pariisissa
heitä tuskin tulee ajatelleeksikaan, mutta heidän tapaamisensa on joka
tapauksessa hauskaa."
Mutta isäukko koputti rystysillään seinää ja huusi: "Tulkaa, tulkaa
ruoka on valmiina."
Oli siis istuuduttava pöytään.
Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti
sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja
munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit
saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa
hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia
varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita
oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka
hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana.
Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka
hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin
muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt
taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan
veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin
pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden
hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja
lantatunkioiden hajua hän rakasti.
Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä
hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt
viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet
sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista
kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui
tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta
esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia
ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai
vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit
paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.
Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena.
Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen
kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt,
murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli
varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo.
Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten
uneksinut?
Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat
sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan,
kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa
kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi,
koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään
niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten
johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään
tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat,
tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito
talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki
mitä he sanoivat.
Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään,
vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka
oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista
vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä
hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka
hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.
Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään
kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi
nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti
silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä
Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"
Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien
ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he
alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja
valkoisia luulevyjä.
Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille
alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä
esiliinallaan.
Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi
yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."
Ateria ei ollut vielä päättynyt. Isä Duroy tuli pahalle tuulelle.
Silloin Madeleine nousi ja meni istumaan oven ulkopuolella olevalle
penkille. Siinä hän odotti, että hänen appiukkonsa ja miehensä
lopettaisivat kahvinsa ja siihen kuuluvat lisäkkeet.
Georges tuli pian ulos hänen luokseen: "Haluatko, että lähdemme
kävelylle Seinen rantaan?" hän kysyi.