He menivät virran rantaan, vuokrasivat veneen Croisset’n luona ja
viettivät lopun päivästä erään saaren luona puiden alla, molemmat
kevään suloisen lämmön herpaisemina ja virran pienten aaltojen
tuudittamina.
Hämärän tullen he palasivat kotiin.
Illallinen, joka nautittiin talilampun valossa, oli Madeleinelle vielä
kiusallisempi kuin aamiainen. Isä Duroy, joka oli puolijuovuksissa, ei
enää puhunut. Äidin kasvoilla oli edelleenkin raskas ilme.
Niukka valo loi harmaisiin seinäpintoihin varjokuviaan, liikkuvia
päitä, suunnattomia neniä ja muodottomia liikkeitä. Kun joku käänsi
profiilinsa keltaiseen, lepattavaan liekkiin päin, saattoi nähdä
jättiläiskäden vievän talikon kokoisen haarukan suuhun, joka avautui
kuin villipedon kita.
Heti kun illallinen oli päättynyt, Madeleine vei miehensä mukanaan
ulos, jottei hänen olisi tarvinnut istua pimeässä salissa, jossa
koko ajan leijaili vanhojen piippujen ja pöydille kaadettujen
juomatavaroiden ilkeä haju.
Heidän tultuaan ulos Georges sanoi:
"Sinulla on jo ikävä."
Madeleine alkoi vastustella, mutta Georges keskeytti hänet: "Ei. Olen
sen jo huomannut. Jos haluat, niin voimme palata kotiin jo huomenna."
Madeleine kuiskasi:
"Lähden kyllä mielelläni."
He astelivat suoraan eteenpäin hitain askelin. Oli lauha ilta, jonka
syvä, hyväilevä pimeys tuntui olevan täynnä kevyitä ääniä, kahinaa
ja huokauksia. He poikkesivat kapealle polulle ja kulkivat korkeiden
puiden alla, joiden rivit ylenivät kahtena synkkänä, mustana aitana
heidän molemmilla puolillaan.
Madeleine kysyi:
"Missä me olemme?"
Georges vastasi:
"Metsässä?"
"Onko se suurikin?"
"Hyvin suuri. Ranskan suurimpia."
Polku tuntui huokuvan maan, puiden ja sammalen hajua, varjoisan
metsän raikasta, vanhaa tuoksua, joka muodostuu nuppujen mehusta
ja tiheiden pensaikkojen alla mätänevästä ruohosta. Nostaessaan
päätään Madeleine näki tähdet puiden latvojen välisiä, ja vaikk’ei
pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut oksia, hän tunsi ympärillään tämän
lehtivaltameren epämääräisen imuvoiman.
Kummallinen värähdys kulki hänen lävitsensä, kiiti hänen ihonsa yli.
Epämääräinen tuska alkoi painaa häntä. Miksi? Hän ei sitä ymmärtänyt.
Mutta hän tunsi olevansa hukassa, eksyksissä, vaarojen ympäröimänä,
kaikkien hylkäämä, yksinään, yksinään maailmassa, tämän elävän holvin
alla, joka värähteli tuolla ylhäällä.
Hän kuiskasi:
"Minua vähän pelottaa. Tahtoisin jo palata."
"Niinkö, voimmehan sitten kääntyä."
"Ja... huomenna matkustamme Pariisiin?"
"Niin, huomenna."
"Huomenaamulla?"
"Huomenaamulla, jos tahdot."
He tulivat kotiin. Vanhukset olivat jo menneet levolle. Madeleine
nukkui huonosti, hän heräsi alituiseen maaseudun hänelle outoihin
ääniin, huuhkajan huhuiluun, lättiinsä suljettujen porsaiden röhkinään
ja kukon kiekumiseen, joka alkoi jo keskiyöllä.
Hän nousi ja oli valmis matkustamaan jo aamun ensimmäisessä
sarastuksessa.
Kun Georges ilmoitti vanhemmilleen, että heidän täytyi matkustaa
kotiin, molemmat pelästyivät, mutta pian he ymmärsivät, mistä päätös
oli lähtöisin.
Isä kysyi yksinkertaisesti:
"Saammehan pian taas nähdä sinut?"
"Varmasti. Joskus kesällä."
"Sepä hyvä."
Ukko mutisi:
"Kunhan et vain katuisi kauppojasi."
Nuoret antoivat vanhuksille kaksisataa frangia karkottaakseen heidän
tyytymättömyytensä, ja kun ajoneuvot, joita he olivat lähettäneet erään
pojan hakemaan, kello kymmenen aikaan tulivat, vastanaineet suutelivat
vanhuksia ja lähtivät.
Heidän ajaessaan mäkeä alas Duroy alkoi nauraa:
"Eikö käynytkin niinkuin olin sanonut? Sinua ei olisi pitänyt päästää
herra ja rouva Du Roy de Cantelin tuttavuuteen."
Madeleinekin alkoi nauraa ja vastasi: "Nyt olen ihastunut. He ovat
kunnon ihmisiä, joista jo alan pitää. Lähetänpä heille sokerileivoksia
Pariisista."
Sitten hän kuiskasi: "Du Roy de Cantel... Saatpa nähdä, ettei kukaan
ihmettele hääkorttejamme. Kerromme, että olemme viettäneet kahdeksan
päivää vanhempiesi maatilalla."
Ja hän painautui miehensä viereen antaen suudelman hipaista hänen
viiksiään: "Mitä kuuluu, Geo?"
Duroy vastasi: "Mitä kuuluu, Made?" ja kiersi käsivartensa hänen
vyötäisilleen.
Kaukana laakson pohjalla näkyivät ison virran hopeasuomut aamuauringon
valossa, tehtaanpiiput, jotka työnsivät kivihiilipilviään taivaalle, ja
terävät torninhuiput, jotka kohosivat yli vanhan kaupungin.
2
Herrasväki Du Roy oli ollut kaksi päivää jälleen Pariisissa, ja
sanomalehtimies oli ryhtynyt vanhaan toimeensa. Hän vain odotti
saavansa luopua "Nähtyä ja kuultua" osaston päällikkyydestä ottaakseen
lopullisesti haltuunsa, Forestier’n työn ja antautuakseen yksinomaan
politiikkaan.
Tänä iltana hän oli matkalla kotiin päivälliselle, kotiin, edeltäjänsä
huoneistoon. Hänen sydämensä oli iloinen, ja hänessä kyti aina
uudistuva halu saada pian hyväillä vaimoaan, joka hallitsi häntä
ulkonaisella viehätysvoimallaan ja huomaamattomalla vaikutusvallallaan.
Kun hän rue Notre-Dame-de-Lorettella meni erään kukkakaupan ohitse,
hänen päähänsä pälkähti ostaa kukkavihko Madeleinelle, ja hän valitsi
kokonaisen kimpun puoliavoimia ruusuja, kokonaisen sylillisen tuoksuvia
nuppuja.
Uudessa porraskäytävässään hän joka kerroksessa katseli mielihyvin
kuvaansa peilistä, joka aina palautti hänen mieleensä hänen ensimmäisen
tulonsa tähän taloon.
Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli
vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.