Äänen hellyys liikutti nuorta naista ja pani nopean värähdyksen
kulkemaan läpi hänen ihonsa. Hän kumartui miehensä ylitse, sillä
Georges oli painanut poskensa vaimonsa poven lämmintä tukea vasten, ja
ojensi hänelle huulensa.
Siitä tuli pitkä, mykkä, syvä suudelma, joka äkkiä vaihtui kiihkeään,
mielettömään puristukseen, lyhyeen, hengästyttävään taisteluun ja
sitten syleilyyn, joka oli väkivaltainen ja hankala. Sen jälkeen he
lepäsivät toistensa sylissä, hieman pettyneinä molemmat, puutuneina,
mutta vielä täynnä hellyyttä, kunnes junan vihellys ilmoitti, että
lähestyttiin jotakin asemaa.
Koettaessaan sormenpäillään järjestää ohimoilta pörröytyneitä hiuksiaan
Madeleine sanoi: "Se oli hyvin tyhmää. Mehän käyttäydyimme kuin lapset."
Mutta Georges suuteli kuumeisen hätäisesti hänen käsiään, vuoroin
toista, vuoroin taas toista, ja vastasi: "Minä rakastan sinua, pikku
Made."
Roueniin asti he istuivat melkein liikkumattomina poski poskea
vasten ja silmät tuijottaen vaunun ikkunaan, yöhön, jossa he silloin
tällöin näkivät valojen kiitävän ohitse. Ja he olivat haaveellisia ja
onnellisia ollessaan siinä niin lähellä toisiaan, ja hetki hetkellä he
yhä enemmän kaipasivat vapaampaa ja läheisempää syleilyä.
He asettuivat erääseen rannalla olevaan hotelliin, ja nautittuaan
kevyen, hyvin kevyen illallisen he menivät levolle. Seuraavana aamuna,
kellon juuri lyötyä kahdeksan, siivoojatar herätti heidät.
Kun he olivat juoneet teensä, joka oli katettu yöpöydälle, Duroy
katseli vaimoaan ja äkkiä, aarteenomistajan onnellisessa riemuhuumassa,
otti hänet syliinsä ja sopersi: "Pikku Made, tunnen rakastavani sinua
äärettömän paljon... paljon... paljon..."
Madeleine hymyili luottavaista, tyytyväistä hymyään, ja hänkin
kuiskasi: "Minä myös... ehkä."
Mutta Duroyta huolestutti edelleenkin hänen vanhempiensa luo tehtävä
vierailu. Hän oli jo useita kertoja koettanut selittää vaimolleen
heidän olojaan, valmistanut häntä, torunut häntä. Hän arveli, että
hänen täytyi ryhtyä asiaan vielä kerran:
"Ymmärräthän, he ovat talonpoikaisväkeä, oikeita maalaistalonpoikia
eivätkä mitään teatteritalonpoikia."
Madeleine nauroi: "Tiedän, tiedän. Olethan sanonut sen jo monta kertaa.
No, nousehan nyt ja anna minunkin nousta."
Duroy hyppäsi sängystä, veti sukat jalkaansa ja selitti: "Meillä tulee
olemaan hyvin epämukavaa vanhusteni luona, hyvin epämukavaa. Minun
huoneessani on vain yksi sänky, jossa on olkipatja. Vieteripatjoja ei
Canteleussä tunneta."
Madeleine näytti olevan hyvin ihastunut: "Sehän on mainiota! On hauskaa
nukkua huonosti... sinun... sinun kanssasi... ja herätä kukonlauluun."
Hän oli pukeutunut kampausnuttuunsa, väljään valkoiseen pitsinuttuun,
jonka Duroy heti tunsi. Näky ei häntä miellyttänyt. Miksi? Hänen
vaimollaan, sen hän tiesi sangen hyvin, oli tusinoittain tällaisia
aamupukuja. Tosinhan Madeleine ei ollut voinut hävittää koko entistä
pukuvarastoaan ostaakseen uutta. Mutta joka tapauksessa Duroy olisi
toivonut, että hänen vaimonsa liinavaatteet, hänen yöpukunsa, hänen
lemmenpukunsa eivät olisi olleet samat kuin tuon toisen aikana. Hänen
mielestään oli aamupuvun pehmeään, lämpimään kankaaseen jäänyt jokin
jälki kosketuksesta Forestier’hen.
Ja hän meni ikkunan luo ja sytytti savukkeen.
Hänen edessään levittäytyi satama ja leveä virta, täynnä ohutmastoisia
aluksia ja pieniä höyrylaivoja, joiden lasteja pyörivät nostokurjet
suurta pauhua pitäen tyhjensivät laitureille. Vaikka hän tunsi kaiken
tämän ennestään, hän kuitenkin ihastui. Ja hän huudahti:
"Hitto, kylläpä täällä on kaunista!"
Madeleine juoksi myös ikkunan luo. Hän laski molemmat kätensä miehensä
toiselle olkapäälle, jota vasten hän antautuvaisena nojautui.
Liikuttuneena ja ihastuneena hän huudahti: "Oh, miten kaunista! Oh,
miten kaunista! En koskaan olisi uskonut, että on olemassa noin paljon
laivoja!"
Tuntia myöhemmin he lähtivät matkaan, sillä heidän piti syödä aamiaista
vanhuksien luona, joille oli ilmoitettu heidän tulostaan muutamia
päiviä aikaisemmin. He ajoivat kuluneissa ja tärisevissä avovaunuissa,
jotka rämisivät kuin ravistunut sepänpaja. Ensin ajettiin läpi pitkän
ja sangen ruman bulevardin, sitten yli erään tasangon, jonka keskellä
virtasi joki, ja sitten alettiin nousta ylös rinnettä.
Madeleine, joka oli väsynyt, oli nukahtanut auringon läpitunkeviin
hyväilyihin, jotka miellyttävästi lämmittivät häntä vaunuissa, aivan
kuin hän olisi levännyt suloisessa valo- ja ilmakylvyssä.
Hänen miehensä herätti hänet:
"Katso!" hän sanoi.
He olivat nousseet noin kaksi kolmannesta rinteestä ja olivat nyt
paikalla, joka oli kuuluisa näköalastaan ja jonne kaikki matkailijat
aina tuotiin.
Tältä paikalta saattoi nähdä koko valtavan laakson pitkänä ja leveänä.
Sen halkaisi isoine mutkineen kirkas virta päästä päähän. Joen saattoi
nähdä tulevan kaukaa täynnä lukuisia saaria ja tekevän ison kaarroksen,
ennen kuin se virtasi läpi Rouenin. Sen jälkeen näkyi kaupunki
oikealla rannalla ohuen aamu-usvan verhoamana, auringon kimallusta
katoillaan. Ja sitten kaupungin tuhannet kapeat huiput, terävinä tai
tylppinä, hauraina tai reiällisinä ja jättiläiskoruja muistuttavina,
sitten kaupungin neliskulmaiset tai pyöreät, heraldisin kruunuin
koristelut tornit, koko tuo kirkontornien goottilainen sotajoukko.
Ja kaiken yläpuolella komeili tuomiokirkon terävä torninhuippu,
mielikuvituksellinen pronssineula, ruma, kummallinen, epäsuhtainen —
maailman korkein kirkontorni.
Mutta vastapäätä, virran toisella puolella, kohosivat kohti taivasta
pyöreinä ja tasaisina aina huippujaan myöten Saint-Severin esikaupungin
tehtaanpiiput.
Vielä lukuisampina kuin veljensä kirkontornit ne kohottivat kaukana
maaseudullakin ilmaan pitkiä tiilisiä pilareitaan ja lähettivät kohti
sinistä taivasta pikimustia henkäyksiään.
Alhaalla työläisten kaupunginosan takana levittäytyi kuusimetsä, ja
Seine, joka virtasi molempien kaupunginosien lävitse, jatkoi matkaansa
eteenpäin. Se lipui pitkien, mutkaisten lehtipuiden peittämien rantojen
välissä, jotka siellä täällä paljastivat valkoisen kiviluurankonsa,
ja katosi vihdoin näköpiirin taakse tehtyään uuden pitkän ja pyöreän
kaaren. Virtaa ylös ja alas kulki aluksia, joita pienet, kärpästen
kokoiset höyrylaivat hinasivat työntäen lakkaamatta sisuksistaan
ilmoille paksuja savupilviä. Saaret, jotka erottuivat virran pinnasta,
olivat vieri vieressä, ja joskus niitä erotti vähän pidempi väli. Ne
muistuttivat vihreäkimmelteisen rukousnauhan epätasaisia helmiä.
Ajuri odotti, kunnes vieraat olivat tarpeekseen ihastelleet.
Kokemuksesta hän tiesi, että maisema aiheutti turisteissa pitkäaikaista
ihastusta.
Mutta kun ajoneuvot jälleen lähtivät liikkeelle, Duroy huomasi äkkiä
muutaman sadan metrin päässä kaksi vanhaa ihmistä, jotka astelivat
pitkin tietä, ja hän hyppäsi heti vaunuista huutaen: "Tuolla he ovat!
Minä tunnen heidät!"
Vastaantulijat olivat kaksi maalaisia, mies ja nainen, jotka kulkivat
epätasaisin askelin, silloin tällöin tukien toisiaan ja nojaten
toistensa olkapäihin. Mies oli pieni, tanakka, punakka kasvoiltaan
ja hieman lihavahko, mutta voimakas ikäisekseen, vaimo taas pitkä,
kuiva, kumarainen vakava nainen, joka oli kasvanut maaseudun totisissa
vaivoissa, joka oli saanut tehdä työtä lapsuudestaan saakka ja joka
koskaan ei ollut nauranut miehen juodessa ja laskiessa leikkiä
kapakkavieraiden kanssa.
Madeleine oli myös laskeutunut vaunuista, ja kun hän näki noiden
molempien ihmisraukkojen tulevan, hänet valtasi masennus ja ikävä,
jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitella. He eivät lainkaan
tunteneet poikaansa, tuota hienoa herraa, eivätkä he koskaan olisi
voineet kuvitella, että tuo vaaleapukuinen kaunis nainen olisi heidän
poikansa vaimo.
He astelivat nopeasti ja ääneti odotettua poikaansa vastaan eivätkä
edes katsoneet näihin kävelivät vaunujen perässä.