Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli
työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten
hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.
Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin
hän pääsi vapaaksi ja toisti:
"Lopettakaa toki!"
Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä
himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan
tyynyille.
Madeleine vapautui ankarasti ponnisteltuaan ja nousi kiivaasti
seisaalleen:
"Ei, ei Georges, älkää viitsikö! Emmehän me enää ole mitään lapsia.
Voimme kai odottaa Roueniin asti!"
Duroy jäi istumaan kasvoiltaan hyvin punaisena ja tämän järkevän puheen
viilentämänä. Päästyään jälleen jonkin verran tasapainoon hän sanoi
iloisesti: "Hyvä, minä odotan. Mutta en sano enää kahtakaankymmentä
sanaa koko matkalla. Ja ajatelkaa, että me vasta olemme Poissyssa."
"Siinä tapauksessa puhun minä", Madeleine vastasi.
Ja hän istuutui hiljaa miehensä viereen.
Hän alkoi täsmällisesti puhua kaikesta, mitä heidän olisi tehtävä
palattuaan Pariisiin. He pitäisivät edelleenkin sen asunnon, joka
hänellä ja hänen ensimmäisellä miehellään oli ollut, ja Duroy saisi
myös periä Forestier’n palkan ja toimen _La Vie Françaisessa_.
Madeleine oli muuten hyvissä ajoin ennen vihkimistä järjestänyt kaikki
rahakysymykset tottuneesti ja varmasti kuin liikemies.
He olivat tehneet pesäeron, ja kaikki mahdollisuudet oli otettu
huomioon: kuolema, avioero, yhden tai useamman lapsen syntyminen. Nuori
mies toi kotiin neljätuhatta frangia, kuten hän väitti, mutta tästä
summasta hän oli lainannut tuhatviisisataa. Loput olivat säästöjä,
jotka hän, tätä tapahtumaa ajatellen, oli vuoden kuluessa koonnut.
Nuori nainen taas toi mukanaan neljäkymmentätuhatta frangia, jotka,
kuten hän puolestaan väitti, Forestier oli jättänyt hänelle perinnöksi.
Keskustelun kuluessa Madeleine otti tavan takaa puheeksi vainajan
vedoten hänen esimerkkiinsä: "Hän oli hyvin säästäväinen mies, hyvin
vakava ja ahkera. Hän olisi lyhyessä ajassa voinut luoda itselleen
omaisuuden."
Duroy ei enää kuunnellut. Häntä askarruttivat toiset ajatukset.
Madeleine keskeytti väliin seuratakseen sisäistä ajatuksenkulkuaan ja
jatkoi sitten:
"Kolmen tai neljän vuoden kuluttua tästä lähtien voitte varsin hyvin
ansaita kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia vuodessa. Sellaiset
tulot Charlesillakin olisi ollut, jos hän olisi saanut elää."
Georges, jota opetus rupesi pitkästyttämään, vastasi:
"En luullut, että me matkustaisimme Roueniin puhuaksemme hänestä."
Madeleine läimäytti häntä naurahtaen poskelle: "Tepä sen sanoitte! Minä
olen väärässä."
Duroy oli olevinaan pieni kiltti koulupoika ja piti itsepintaisesti
käsiään polvillaan.
"Te olette hassun näköinen istuessanne tuolla tapaa", Madeleine sanoi.
Duroy vastasi: "Mutta näinhän minun on istuttavakin — muistutittehan
minua siitä juuri äsken. Ja näin aion istua loppuun asti."
Madeleine kysyi:
"Minkä tähden?"
"Koska te hoidatte perheen ohjaksia, vieläpä hallitsette minun
persoonaanikin. Se muuten onkin tehtävänne, koska olette leski."
Madeleine hämmästyi:
"Mitä tarkoitatte?
"Että teillä on kokemusta, jonka tulee hälventää minun
tietämättömyyteni, ja että teillä on aviollista harjautuneisuutta,
jonka täytyy karkottaa minun nuorenmiehenviattomuuteni. Juuri sitä
tarkoitan."
Madeleine huudahti:
"Tuo on liian paksua!"
Duroy vastasi:
"Niin se vain on! Minä en tunne naisia, minä... mutta te tunnette
miehet, te, koska olette leski... ja siis teidän on opetettava minua...
tänä iltana... voitte vaikka aloittaa nyt heti, jos haluatte..."
Madeleine oli hyvin huvittunut:
"Jopa nyt jotakin! Ettäkö te muka tarvitsisitte siinä minulta opetusta!"
Läksyjään latelevan koulupojan äänellä Duroy selitti: "Kyllä,
tarvitsenpa niinkin. Vieläpä tarvitsen hyvin perusteellisen
opetuksen... kaksikymmentä oppituntia... kymmenen alkeisaineissa...
lukemisessa ja oikeinkirjoituksessa... kymmenen aritmetiikassa ja
korkeammassa matematiikassa... Minä en osaa mitään, en yhtään mitään."
Madeleine kirkaisi ihastuneena:
"Oh, oletpa sinä tyhmä!"
Duroy jatkoi:
"Koska alat sinutella minua, niin seuraan heti esimerkkiäsi, ja minun
täytyy sanoa sinulle, rakkaani, että rakastun sinuun yhä enemmän joka
sekunti, ja Rouen on mielestäni aivan liian kaukana."
Hän puhui nyt kuin näyttelijä väännellen hauskasti kasvojaan, mikä
huvitti nuorta naista, joka oli tottunut kirjallisten piirien
boheemitapoihin ja kujeisiin.
Madeleine katseli miestään sivulta, huomasi hänet todella
miellyttäväksi ja tunsi halua ihanan hedelmän nauttimiseen,
mutta epäröi samalla kuin ainakin järkevä ihminen, joka odottaa
päivällisaikaa syödäkseen oikealla hetkellä.
Punastuneena omista ajatuksistaan, jotka alkoivat häntä vaivata, hän
sanoi:
"Rakas oppilaani, luottakaa minun kokemukseeni, minun suureen
kokemukseeni. Suudelmat rautatievaunussa eivät ole suuren arvoiset. Ne
turmelevat ruokahalun."
Sitten hän punastui vielä enemmän ja kuiskasi: "Ei koskaan saa korjata
satoa, ennen kuin se on kypsä."
Duroy oli tukehtua nauruun. Häntä kiihottivat nuo kaksimieliset
viittaukset, joita tuosta kauniista suusta virtasi. Hän teki
ristinmerkin, liikutti huuliaan kuin olisi rukoillut ja selitti sitten:
"Otan suojelijakseni pyhän Antoniuksen, joka varjelee kiusauksilta. Nyt
olen terästä."
Yö tuli hiljaa ja verhosi läpikuultavaan tummuuteensa, aivan kuin
kevyeen harsoon, oikealla levittäytyvän laajan tasangon. Juna kulki
pitkin Seinen rantaa, ja molemmat nuoret alkoivat tuijottaa virtaa,
joka leveän, loistavan teräsnauhan kaltaisena kehitti viivaansa
rautatien vierellä muodostaen pinnalleen siellä täällä läikkiä, jotka
olivat kuin taivaasta pudonneita ja jotka aurinko mailleen mennessään
oli silannut purppuralla ja kullalla. Vedessä väikkyvät tulenliekit
häipyivät vähitellen, tummuivat ja sammuivat surullisesti ja hiljaa.
Ja tasanko peittyi pimeään ja siihen synkkään suhinaan, siihen
kuolonkuiskeeseen, jonka pimeys aina tuo mukanaan maailmaan.
Illan kaihomieli, joka tunkeutui sisään avoimesta ikkunasta, tarttui
myös molempiin nuoriin puolisoihin, jotka äsken olivat olleet niin
iloisia, mutta jotka nyt olivat vaiti.
He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan katsellakseen yhdessä kuolevan
päivän, kauniin, valoisan toukokuun päivän viimeisiä jäähyväisiä.
Mantes’issa sytytettiin vaunuosaston pieni öljylamppu, joka levitti
keltaista, lepattavaa valoaan istuimien harmaille päällyksille.
Duroy kiersi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja painoi hänet
lähemmäksi itseään. Hänen äskeinen kuuma kaipuunsa oli nyt muuttunut
hellyydeksi, ikävöiväksi hellyydeksi, veltoksi haluksi saada pieniä
lohduttavia hyväilyjä, samanlaisia, joilla lapsi tuuditetaan uneen.