Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen
huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin
voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."
"Tottelen ilolla kaikessa."
"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska
se on syntymäpäiväni."
"Siis toukokuun kymmenentenä."
"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin
olette ainakin minulle kertonut."
"He asuvat Ganteleussä Rouenin lähellä."
"Mitä väkeä he ovat?"
"He... he elävät pienillä koroillaan."
"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"
Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta... mutta asia on niin...
että he ovat..."
Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies:
"Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja
he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden
opiskella. En häpeä heitä, mutta he... he ovat yksinkertaisia,
sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin
vastenmielisesti."
Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti
lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme
siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi... mutta minulla
ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa... paitsi
te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.
Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen
ollut häntä niin hurmannut.
"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on
hyvin vaikea selittää."