Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän
tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä.
Hän oli usein ajatellut lehteä.
"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko
sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."
Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen
hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan
jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä
maltillisena, hän sopersi:
"No!... miksi... miksi... ette voisi ryhtyä... siihen ammattiin
uudelleen... Duroyn nimisenä?"
Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."
Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli
intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka
rakastankaan teitä!"
Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen
oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli
miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten,
hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi,
vakavasti.
Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva
Forestier jatkoi vakavalla äänellä:
"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin
saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän
täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät
lupauksestanne."
Duroy vannoi olevansa vaiti ja poistui sydän täynnä onnea.
Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan
rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä
rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli
heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi,
parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.
Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota
vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän
muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.
Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he
tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.
Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai
ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"
"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan
kenellekään."
"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan
huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"