Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen
tunnen parhaiten."
Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat
puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston
leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.
Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa
ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli
kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli
sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.
"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine
karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."
Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän
mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen
ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä
levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella
puolella oli Antibes’in niemi.
Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi,
katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"
Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja,
jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman
isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen,
etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen
sinne juuria.
Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa
paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät.
Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat
tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.
Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden
nimiä: _Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le
Dévastation_ ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on _La
Dévastation_."
He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi:
"Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja
pysähtyivät ovelle.
Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut
nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa
jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta:
"Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani
voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen,
kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos
yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän
teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti
lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen
Pariisissa", hän sanoi.
He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä
ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.
Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui
vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain
röhinää, korinaa.
Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti
hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut
sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka
kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun
keuhkoista lähti puistatus.
Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön
asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen
kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa,
sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.
Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän
tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui
vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa
takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin
kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski
herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä
nyt toimittamaan lääkärin paikalle.
Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja
antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen
kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut.
Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa
ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään.
Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."
Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori
kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"
Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi
hiljaa: "Niin, se on parasta... monessakin suhteessa... Minä valmistan
häntä... sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä... niin,
no niin... sanon mitä tahansa... Olisitte hyvin ystävällinen, jos
noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka
ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja
säästämään meidän kaikesta muusta."
Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua
tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi
Duroyn luokse viereiseen saliin.
"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen
kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin... aivan kuin hän olisi
tuntenut... tuntenut... tuulahduksen... te ymmärrätte... Hän tietää,
että loppu lähestyy... että hän jo voi laskea tunnit..."
Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa
hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman.
Hän näki sen..."
Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen
puheensa. Hän sanoi:
"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette
sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen
tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."
He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei,
en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten,
kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin
ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta.
Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni
kokoamiseen."
Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin
läähättävällä, käheällä äänellään.
Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt
hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:
"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa _Confiteor_... Ehkä
olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni:
_'Confiteor... Deo omnipotenti... Beatae Mariae semper virgini_'..."
Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää.
Sitten hän sanoi:
"Ja tunnustakaa nyt syntinne..."
Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden
vallassa, täynnä tuskallista odotusta.
Sairas mumisi jotakin. Pappi kertaili:
"Teillä on ollut syntisiä haluja... minkälaisia, poikani?"
Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi
puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."
Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille,
kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa,
suloista tuoksuaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Duroy kysyi:
"Viivyttekö vielä kauankin täällä, ennen kuin palaatte Pariisiin?"
Rouva Forestier vastasi: "Oh, en. Heti kun tämä on ohitse, matkustan
kotiin."
Duroy jatkoi:
"Eikö hänellä ole sukulaisia?"
"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja... Hänen isänsä ja
äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."
Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista
liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan
hiljaa.
Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he
palasivat yhdessä taloon.
Forestier näytti vielä laihemmalta kuin edellisenä päivänä.
Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen
huomenaamulla."
Ja hän lähti.
Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti
vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut... pelasta minut... rakkaani... en
tahdo kuolla... en tahdo kuolla... Voi, pelasta minut... sano, mitä
minun pitäisi tehdä... mene hakemaan tohtoria... teen kaiken, mitä hän
tahtoo... En tahdo... en tahdo..."
Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja
hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka
huutavat.
Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua
lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia
jotakin peitteen päältä.
Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei,
ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen
ajelullamme."
Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja
niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.
Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!... Oi, Jumalani...
Jumalani... Jumalani... mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa
nähdä mitään... en mitään... Oi, Jumalani!"
Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin
kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä
jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.
Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen
ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa...
minä... Jumalani..."
Hän ei puhunut enää. Hän makasi vaiti, synkkänä ja läähättäen.
Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti
huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua.
Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan.
Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen
sen kasvoilleen.
Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen
tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.
Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän
torkkui ikkunan luona.
Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että
jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n
sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan
kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa
verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat
liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.
Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen
kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja
kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli
herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli
saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se
kävi nopeammin kuin luulinkaan."
Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet
vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat
kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.
Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen.
Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.
Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja,
jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä
tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.
Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää
ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat
vainajaa.
Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä
istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen
silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka
piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä
kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli
puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen
täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen
sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi
syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein
samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen,
joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.
Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut,
kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut
ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen
syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja... kuolee... Hyvästi! Mies
tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin
on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu,
jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen
muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia.
Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja
sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan
takaisin!
Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä
väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka
erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä.
Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä,
jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia
päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka
elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama
aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.
Hän käänsi katseensa pois päästäkseen näkemästä ruumista.
Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan
surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen
suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi
valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive.
Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?
Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä,
sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa
hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua
naista."
Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen
puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen
oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi?
Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?
Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy
jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi
de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle
myötäjäiset, kuten kerrottiin.
Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin?
Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de
Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi
Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita?
Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi
huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen
levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista,
joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta
sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.
Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka
vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka
nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!
Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti
rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin
mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta
samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta
viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva
Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti
sanoen mies, johon voisi luottaa.
Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän
tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä
kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista
tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli
ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan
leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi
hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?
Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen
aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna,
eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli
siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen
taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun
toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.
Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla
tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.
Duroy kuiskasi:
"Oletteko kovin väsynyt?"
Madeleine vastasi:
"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."
Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä
synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin
odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä
muutamia tunteja sitten.
Duroy jatkoi:
"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne,
koko elämänne."
Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.
Duroy jatkoi edelleen:
"On tuskallista nähdä nuori nainen niin yksinäisenä kuin te nyt olette."
Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti:
"Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua
mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."
Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen
katseen:
"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin
hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."
Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten
painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän
suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä
tuoksuvalle kädelle.
Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian
kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana
nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:
"Niin, tulen olemaan hyvin yksinäinen, mutta minun on koetettava olla
urhea."
Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi
onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen.
Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin
vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa
tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti
ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.
Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin,
joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen
ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen
ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden,
loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet,
tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät
ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi
kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.
Hän kysyi:
"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."
Madeleine vastasi:
"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."
Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki
tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden
liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää
sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren
kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen
rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen
värisevä aavistus.
Hän kääntyi Madeleinea kohden:
"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."
Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.
Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein,
mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun
tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava
teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua.
Siis... Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole
omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa
on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo
päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi
sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei
koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni
luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen
vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa
minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen
tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä
ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta
veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni
ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä
myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta
enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa
minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"
Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa
yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä
kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa,
kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.
He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina
ja miettiväisinä.
Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja
meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.
Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti
ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli
mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy
välttämättä panna kirstuun huomenna."
Madeleine vastasi:
"Luonnollisesti. Puuseppä tulee huomenna kello kahdeksan tienoissa."
Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja
lohduttoman alistuvasti.
Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat
jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat
mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja
loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.
He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin
mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti.
Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan,
ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä
mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon
parempi nukkua."
Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli
kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori
nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen,
huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.
Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh,
katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa
kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa,
kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat
vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä
kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä,
kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa
tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.
Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista
asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he
tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat
aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella
hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska
kuolema nyt oli loppunut.
Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain
tuoksua.
Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat
hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät
hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja
eukalyptuksen tuoksu.
Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi
puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut
yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:
"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut... jo nyt... kaikkea sitä, mistä
puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille
jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy
odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta
osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman
vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun
teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada
tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä
ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole... jollette ole...
sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.
"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan
liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä,
tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa,
mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei
luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa
olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi
tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu
pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona
tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät
hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se
siitä.
"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän
sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt
vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."
Duroy suuteli hiljaa hänen kättään ja poistui sanomatta sanaakaan.
Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he
menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.
Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle
ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin
pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.
Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti
asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.
Juna saapui. Se oli lyhyt pikajuna, jossa oli vain viisi vaunua.
Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle
puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut
masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen
olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.
Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat
paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta
sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi,
ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.
Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta,
katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta.
Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin
lentosuudelman.
Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko
oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.