Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan
aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana,
jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian
pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan
kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän
huoneeseen, jossa kuolema oleili.
Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se
tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät
ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar
tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen
oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli
hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon
koneellinen, säännöllinen tikutus.
Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa.
Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti
suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä,
himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden
lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies
mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti
keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra
Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa
hänet palaamaan Pariisiin.
Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden
toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää
rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada
aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla
saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta
täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään
tapauksessa voi kestää kauan."
Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen.
Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli
olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.
Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari
kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"
Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan
nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki
jotakin kirjaa.
Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät
oikein reippaalta tänä aamuna."
Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani
voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme
sitten ajelemaan."
Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko?
Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt
tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin
lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo
itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin
voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."
Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa
tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että
kuomu laskettaisiin alas.