"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu _Voltairen_ pikku Lacrin,
mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."
Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni
kuusi kyynärää maan alla."
Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja
takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.
Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan
auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista,
hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat,
joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät
huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat
mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui,
muistutti veristä läkkipeltiä.
Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli
ulos ikkunasta.
Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota
oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on
jäljellä?... Kahdeksan... kymmenen... viisitoista tai kaksikymmentä...
ehkä kolmekymmentä... mutta ei enempää... Teillä on aikaa, teillä...
minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin... niinkuin minä
edelleenkin olisin mukana..."
Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä
näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää
näe... Se on kamalaa... Sitten en enää näe mitään... en mitään kaikesta
siitä, mikä on ympärilläni... en pienimpiäkään esineitä... laseja...
lautasia... sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä... vaunuja...
Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla... Kuinka olenkaan rakastanut tätä
kaikkea!"
Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin
hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa
muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana
saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.
Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja
aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua
haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois... Minä näen sen
kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet,
jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa,
kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."
Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan
Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea
levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan
lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että
hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä
tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi
tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.
Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan
huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät
nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.
Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko
tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"
Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon
sähkökellon kirkas ääni.
Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva
Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko
päivälliselle kanssamme?"