"Mennään nyt", rouva Forestier sanoi.
Duroy seurasi häntä. Rouva avasi erään oven alakerrassa; ikkunan luona,
nojatuolissa, huopapeittoon käärittynä, istui kuolleen näköinen mies,
jonka kasvot hohtivat sinisenkalpeina laskevan auringon punertavassa
valossa. Hän tuijotti Duroyta. Tämä tuskin tunsi häntä. Hän oikeastaan
vain arvasi, että hänen edessään oleva mies oli hänen ystävänsä
Forestier.
Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli
ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.
Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä
olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos
siitä."
Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla
mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä
Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän
itsekin levätä."
Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin
vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.
Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin
valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten
sairas hän oli.
Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut
puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään
taivaanrantaa kohden:
"Katsokaa! Eikö olekin kaunista?"
He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti
kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen
pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki
vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten
niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä
saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä.
Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi
helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman
suureksi lehdeksi.
Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan
ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono
sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin
vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin,
jonka juuret kylpivät meressä.