"Mutta sano nyt, miksi et tahdo?"
Silloin rouva de Marelle kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Siksi, että
sinä voit tuoda tänne toisia naisia, ja sitä minä en tahdo."
Duroy loukkaantui: "Ei, sitä en tee! Tuhat tulimmaista! Lupaan sen
sinulle."
"Älä lupaa, teet sen kuitenkin."
"Minä vannon!"
"Oikeinko todella? Kunniasanallasi? Tämä on meidän kotimme, vain
meidän."
Rouva de Marelle syleili häntä rakkauden hellyttämänä: "Siinä
tapauksessa suostun mielelläni, rakkaani. Mutta sinä tiedät, että jos
petät minut kerran vielä, vain yhden ainoan kerran vielä, niin kaikki
on lopussa väliltämme, lopussa, ainaiseksi lopussa!"
Duroy vannoi ja vakuutti vielä kerran, ja he sopivat, että Duroy
muuttaisi sinne jo samana päivänä, jotta Clotilde voisi tavata hänet
mennessään talon ohitse.
"Joka tapauksessa tule luokseni päivällisille sunnuntaina. Mieheni
mielistyi sinuun suuresti."
Duroy oli hyvillään.
"Oh, todellako?"
"Niin, sinä valtasit hänet heti. Ja vielä eräs asia. Sanoithan kerran,
että sinut on kasvatettu maalla, jossakin herraskartanossa, vai kuinka?"
"Niin, miksi sitä kysyt?"
"Silloin kai ymmärrät vähän maanviljelystä?"
"Kyllä."
"No, puhu vähän puutarhanhoidosta ja vuodentuloista, mieheni pitää
sellaisesta."
"Hyvä. En unohda sitä."
Ja rouva de Marelle jätti Duroyn suudeltuaan häntä lukemattomia
kertoja, sillä kaksintaistelu oli kiihottanut hänet äärimmilleen.
Ja Duroy ajatteli mennessään toimitukseen: "Kylläpä hän on
hullunkurinen! Oikea kananpää! Tietääkö hän, mitä hän tahtoo ja mitä
hän rakastaa? Ja onpa sekin avioliitto! Mikähän sattuma on vienyt
yhteen tuon vanhan ukon ja tuollaisen hupakon? Mistähän syystä tuo
rautatientarkastaja on nainut tuollaisen letukan? Salaperäistä! Kukapa
tietää? Ehkä se on ollut rakkautta?"
Ja lopuksi hän ajatteli: "Olkoon kuinka tahansa, Clotilde on mainio
rakastajatar. Olisinpa todella tavattoman tyhmä jos luopuisin hänestä."
8
Kaksintaistelu kohotti Duroyn _La Vie Françaisen_ johtavien
pakinoitsijoiden riviin. Mutta kun aiheiden keksiminen oli
hänelle suunnattoman vaikeaa, hän valitsi erikoisalakseen tapojen
turmeltumisen, luonteiden löyhtymisen, isänmaallisten tunteiden
höltymisen ja Ranskan kunnian verenvähyyden sättimisen. (Hän oli
keksinyt sanan "verenvähyys", josta hän oli ylpeä).
Ja kun rouva de Marelle pistelevään, epäilevään ja vallattomaan
tapaansa, mikä on pariisilaisnaisille ominainen, laski leikkiä hänen
kirjallisista tuotteistaan, Duroy vastasi hymyillen: "Pyh! Ne tuottavat
minulle vastaisuudessa mainetta."
Duroy asui nyt rue de Constantinoplen talossa, jonne hän oli kantanut
matkalaukkunsa, partaveitsensä ja saippuansa. Siinä kaikki hänen
muuttotavaransa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa nuori nainen tuli
hänen luokseen, ennen kuin hän oli ennättänyt nousta vuoteesta,
riisuutui minuutissa ja pujahti sänkyyn vielä väristen kylmästä.
Duroy vuorostaan söi joka torstai Clotilden luona päivällistä ja koetti
olla mieliksi rakastajattarensa miehelle, jonka kanssa hän keskusteli
maanviljelyksestä. Ja kun hän itsekin oli innostunut tämäntapaisiin
kysymyksiin, he toisinaan syventyivät siinä määrin keskusteluunsa, että
kokonaan unohtivat naisensa, joka torkkui leposohvalla.
Laurine nukahti myös usein milloin isänsä, milloin Bel-Amin polvelle.
Ja sanomalehtimiehen mentyä herra de Marelle ei milloinkaan unohtanut
sanoa: "Hän on todella hyvin hauska mies ja niin sivistynyt." Ja näissä
sanoissa oli sama opettava sävy, jolla hänen oli tapanaan lausua julki
vähäpätöisimmätkin seikat.
Oli helmikuun loppupuoli. Kaduilla alkoi tuntua orvokintuoksua, joka
aamuisin levisi kukkakauppiaiden kärryistä.
Duroyn taivas oli pilvetön.
Eräänä iltana tullessaan kotiin hän löysi kirjeen, joka oli pantu
ovenrakoon. Hän katsahti postileimaa: Cannes. Hän repäisi kuoren auki
ja luki:
Cannes, Villa Jolie.
Rakas ystävä, te sanoitte, että saan luottaa teihin kaikessa. Nyt
minun täytyy pyytää teiltä hyvin vaikeaa palvelusta. Tulkaa auttamaan
minua, älkää jättäkö minua yksin Charles’in viimeisinä hetkinä. Hän
on kuolemaisillaan. Hän ei luultavasti elä tätä viikkoa loppuun. Hän
on kyllä vielä jalkeilla, mutta lääkäri on antanut minulle selvän
vihjauksen.
Minulla ei enää ole rohkeutta eikä voimia katsella tätä
kuolinkamppailua, jota kestää yöt ja päivät. Ja minä kauhistun
ajatellessani niitä viimeisiä tunteja, jotka ovat tulossa. Tällaisen
pyynnön voin tehdä vain teille, sillä miehelläni ei ole enää
sukulaisia. Te olette ollut hänen toverinsa, hän on hankkinut teille
paikan toimituksessa. Tulkaa, pyydän teitä! Minulla ei ole muita,
joiden puoleen voisin kääntyä.