Duroy tyytyi selitykseen eikä ollut itsepäinen. Johtaja Walter syleili
häntä:
"Mainiota, mainiota! Te olette puolustanut _La Vie Françaisen_ värejä!
Mainiota!"
Illalla Georges näyttäytyi suurten sanomalehtien toimituksissa ja
bulevardien isoissa kahviloissa. Hän tapasi kaksi kertaa vastustajansa,
joka myös oli näyttelemässä itseään yleisölle.
He eivät tervehtineet toisiaan. Jos jompikumpi olisi haavoittunut,
he olisivat kätelleet toisiaan. Molemmat muuten vannoivat kuulleensa
vastustajan kuulan viheltävän.
Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen:
"Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle,
niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä
ihailen sinua. — Clo."
Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä
peittäen hänet suudelmillaan.
"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla
lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon
tietää kaikki."
Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde
kysyi:
"Yö ennen kaksintaistelua kai oli sinusta hirmuinen?"
"Ei ollenkaan. Minä nukuin kuin tukki."
"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro
siitä!"
Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme
vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä
kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja
komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle,
mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani
oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin
aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula
lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa.
Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi
ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."
Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan,
aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:
"Voi, oma ystävä raukkani, oma ystävä raukkani..."
Kun Duroy oli lopettanut kertomuksensa, rouva de Marelle sanoi:
"Tiedätkö, minä en voi elää ilman sinua. Minun täytyy saada tavata
sinua, mutta nyt, kun mieheni on Pariisissa, se ei ole helppoa. Joskus
ehkä voisin vapautua tunniksi aamuisin, ennen kuin olet noussut
vuoteestasi, ja silloin voisin tulla syleilemään sinua, mutta en voi
tulla siihen kauheaan taloon, jossa asut. Mitä meidän olisi tehtävä?"
Duroyn päähän juolahti keino, ja hän kysyi:
"Paljonko maksat tästä huoneistosta?"
"Sata frangia kuussa."
"Hyvä, minä otan nämä huoneet itselleni ja muutan tänne heti. Se huone,
jossa nyt asun, ei sovi enää nykyiselle arvolleni."
Rouva de Marelle mietti hetken ja vastasi sitten:
"Ei, minä en tahdo."
Duroy hämmästyi:
"Miksi et tahdo?"
"Siksi, että..."
"Se ei ole mikään syy. Tämä asunto sopii minulle hyvin. Minä olen
täällä ja pysyn täällä." Ja Duroy purskahti nauruun:
"Muuten se on vuokrattukin minun nimiini."