Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla
ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi
lasin vettä ja meni makuulle.
Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki
silmänsä.
Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei
onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi
minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas
oikealle.
Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus
valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"
Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin
huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui
lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen
täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä
määrin hän oli hermostunut.
Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta:
"Pelkäänkö minä?"
Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun
asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta
hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko
ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu
valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi
ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin,
mitä tapahtuisi silloin?
Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne
mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja
hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.
Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan
kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin
kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi
milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät
suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea,
tavattoman kalpea.
Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan
ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.
Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa
selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut.
Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen
kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää
voi liikkua.
Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä
katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.
Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän
väistyi hytisten sivuun.
Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä
hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät
heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti,
hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet
valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.
Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka
minun käy?"
Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti,
keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."
Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman
varalta."
Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta,
armas äiti..."
Mutta sitten tällaiset sananparret tuntuivat hänestä liian
mitättömiltä näin traagillisissa oloissa. Hän repi rikki paperin
ja aloitti uudelleen: "Rakas isä, rakas äiti. Minä ryhdyn huomenna
kaksintaisteluun, ja siltä varalta, että..."
Hän ei uskaltanut kirjoittaa jatkoa, vaan ponnahti äkkiä pystyyn.
Ajatus tuntui nyt aivan musertavalta. Hänen täytyi kaksintaistella.
Sitä oli mahdotonta välttää. Kuinka hänen kävisi? Hänhän tahtoi
taistella, hänhän oli sen vakaasti päättänyt, ja tämä päätös oli luja.
Silloin tällöin hänen hampaansa kalahtivat hiljaa ja kuivasti. Hän
kysyi itseltään:
"Onko vastustajani taistellut aikaisemmin? Onko hän harjoitellut
ampumista? Onko hän tunnettu? Onko hän taitava?" Duroy ei ollut koskaan
kuullut mainittavan hänen nimeään. Mutta joka tapauksessa, ellei mies
olisi ollut erikoisen taitava juuri revolverinkäyttäjänä, hän ei olisi
ilman muuta valinnut tätä vaarallista asetta, vieläpä niin helposti,
yhtään epäröimättä ja hangoittelematta vastaan.
Sitten Duroy kuvitteli mielessään heidän kohtauksensa, sen osan, jota
hän itse tulisi näyttelemään, sekä vastustajansa osan. Hän pinnisti
ajatuksiaan käymällä pienimpienkin yksityiskohtien lävitse, ja äkkiä
hän näki edessään sen pienen, syvän, mustan reiän, josta kuula lentäisi
ulos.
Ja samassa hänet valtasi kauhu ja epätoivo. Koko hänen ruumiinsa
vapisi voimakkain nytkähdyksin. Hän puristi hampaansa yhteen ollakseen
huutamatta. Hän olisi kuin mielenvikainen tahtonut kieritellä ympäri
lattiaa ja repiä ja raapia jotakin. Mutta hän huomasi juomalasin uunin
reunalla ja muisti samassa, että hänen kaapissaan oli miltei kokonainen
litra viinaa. Hän oli säilyttänyt sotilaallisen tapansa "tappaa matoja"
joka aamu.
Hän tarttui pulloon ja joi siitä pitkin, ahnain siemauksin. Hän
keskeytti vain hengittääkseen välillä. Pullosta tyhjentyi kolmannes.
Alkoholi poltti pian hänen sisuksiaan kuin liekki. Se tunkeutui
jäseniin ja vahvisti hänen sieluaan, huumasi sen voimallaan.
Hän sanoi itsekseen: "Nyt keksin keinon." Ja koska koko hänen
ruumistaan poltti, hän avasi ikkunan.
Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla
taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa
kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.
Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen
lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi
ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.
Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän
tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei,
ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on
ainoa keino pysyä rohkeana."
Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä
heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli
kasvojaan.
Hän otti ryypyn viinaa ja lopetti pukeutumisensa.
Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin
huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle
koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen,
niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.
Todistajat astuivat sisään. Jo nyt!
He olivat pukeutuneet turkkeihin. Rival puristi hoidokkinsa kättä ja
selitti:
"Nyt on kylmä kuin Siperiassa." Sitten hän kysyi: "Miten voitte?"
"Kiitos, oikein hyvin."
"Oletteko levollinen."
"Hyvin levollinen."
"No, lähdemme siis. Oletteko syönyt ja juonut jotakin."
"Kiitos. En tarvitse mitään."
Boisrenard’illa oli tapahtuman kunniaksi ulkomainen ritarimerkki,
vihreä ja keltainen, jota Duroy ei ollut ennen nähnyt hänen
rintapielessään.
He menivät kadulle. Eräs herra istui odottamassa vaunuissa. Rival
esitti: "Tohtori Le Brument." Duroy puristi hänen kättään änkyttäen:
"Kiitän teitä", ja tahtoi sitten istuutua etupenkille, mutta
istuutuikin jonkin kovan esineen päälle. Hän hypähti pystyyn kuin
vieteri. Siinä oli revolverilaatikko.
Rival toisti: "Ei sinne! Menkää takaistuimelle! Kaksintaistelija ja
lääkäri takaistuimelle." Vihdoinkin Duroy käsitti ja putosi istumaan
tohtorin viereen.
Molemmat todistajat nousivat sen jälkeen ajopeleihin, ja kuski antoi
vaunujen lähteä liikkeelle. Hän tiesi, minne hänen oli ajettava.
Mutta revolverilaatikko häiritsi kaikkia, erittäinkin Duroyta, joka
mieluummin olisi ollut sitä katselematta. Se koetettiin kätkeä selän
taakse, mutta siinä se teki istumisen hankalaksi. Se aseteltiin
syrjälleen Rivalin ja Boisrenard’in väliin, mutta se putosi yhtenään
alas. Vihdoin se lykättiin jalkojen väliin.
Keskustelu sujui laimeasti, vaikka tohtori kertoili kaskuja. Rival
yksin vastaili. Duroy olisi mielellään tahtonut antaa todistuksia
mielentyyneydestään, mutta hän pelkäsi kadottavansa ajatustensa langan
ja paljastavansa kapinoivan sielunsa. Häntä vaivasi koko ajan kiduttava
pelko, että hän rupeaisi tärisemään.
Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän.
Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin
kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti
jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen
taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä,
nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka
eivät lämmittäneet.
Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on
itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän
ja vastustajaimme revolvereista."
Duroy vastasi koneellisesti:
"Kiitoksia paljon."
Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän
piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa
erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään:
'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.
"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen
kuin on laskettu kolmeen."
Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni,
— kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta,
kohotan käteni."
Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä
itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun
komennetaan tulta, kohotan käteni."
Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten
taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin!
Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle
tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa
värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.
Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli
ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian.
Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi
katkaista jalkansa!...
Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka
olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan
pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä
hänen oli hyvin vaikea hengittää.
Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja
viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja
meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan.
Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän
yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin,
aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan
tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin
vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he
kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä
liikkeitä.
Tohtori Le Brument kysyi Duroylta:
"Kuinka voitte? Tarvitsetteko jotakin?"
"Kiitos, en tarvitse mitään."
Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että
jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.
Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut
hänen ympärillään.
Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen
näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien
arvonnassa."
Se seikka ei liikuttanut Duroyta vähääkään.
Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen
takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä
ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.
Hän toisteli itsekseen kuin rukousta: "Kun komennetaan tulta, kohotan
käteni."
Sen jälkeen hänet vietiin toisen maahan pystytetyn kepin kohdalle
ja hänelle annettiin revolveri käteen. Silloin hän huomasi erään
miehen, joka seisoi aivan lähellä häneen päin kääntyneenä. Mies oli
pieni, paksu, kaljupäinen herra, silmälasit nenällä. Se oli hänen
vastustajansa.
Duroy näki hänet aivan hyvin, mutta ajatteli vain: "Kun komennetaan
tulta, kohotan käteni ja ammun." Silloin kajahti luonnon suuressa
hiljaisuudessa ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Ääni kysyi:
"Ovatko herrat valmiit?" Georges huusi: "Kyllä."