Duroy ei kuullut enää mitään, ei nähnyt enää mitään, ei välittänyt enää
mistään, hän tunsi vain kohottavansa kätensä ja painavansa liipasinta
kaikin voimin.
Eikä hän kuullut mitään.
Mutta hän näki heti pienen savupilven tuprahtavan revolverin suusta.
Häntä vastapäätä oleva mies seisoi yhä samassa asennossa kuin hän
itsekin, ja Duroy näki hänenkin päänsä yläpuolella leijailevan pienen
valkean savupilven.
He olivat molemmat ampuneet. Kaksintaistelu oli päättynyt.
Lääkäri ja todistajat tunnustelivat ja pusertelivat häntä, availivat
hänen vaatteitaan ja kyselivät huolestuneina: "Oletteko haavoittunut?"
Hän vastasi umpimähkään: "En. En luule."
Langremont oli muuten pelastanut nahkansa yhtä hyvin kuin hänkin,
ja Jacques Rival mutisi tyytymättömänä: "Noita kirottuja pistooleja
käytettäessä käy aina näin. Joko niillä ammutaan ohitse tai tapetaan.
Kirotut vehkeet!" Duroy ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin
halvautunut pelkästä hämmästyksestä ja ilosta. Kaksintaistelu oli
ohitse! Häneltä otettiin ase, jota hän vieläkin pusersi kädessään.
Hänestä tuntui nyt, kuin hän olisi taistellut koko maailmaa vastaan.
Nyt se oli ohitse! Mikä onni!
Hän tunsi olevansa kyllin rohkea uhmatakseen ketä hyvänsä.
Todistajat puhelivat keskenään muutaman minuutin ja päättivät
pöytäkirjan laatimista varten tavata seuraavana päivänä. Sitten
palattiin vaunuihin ja kuski, joka istui nauraen pukillaan, sivalsi
hevosia piiskallaan, ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Kaikki neljä söivät yhdessä aamiaista bulevardilla ja juttelivat
äskeisestä tapahtumasta. Duroy kertoi vaikutelmiaan: "Koko juttu ei
liikuttanut minua vähääkään, ei rahtuakaan. Tottapa sen huomasitte?"