Hän vaikeni. Duroy kysyi: "Siinäkö kaikki?"

"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin

likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä

tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden

vääristä painoista.

Palattuaan toimitukseen Duroy kirjoitti vastauksensa:

Eräs nimetön kirjoittaja _La Plumessa_ hakee kanssani riitaa erään

vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin

pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse

tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha,

ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan

kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia

kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin

kansliassa.

Tämä on koko totuus.

Mitä tulee _La Plumen_ toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin

torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei

sitä paitsi kannata vastata.

_Georges Duroy_.

Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät

vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä

julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.

Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä

mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät

hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat

saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.

Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä

jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään

voinut lieventää sen muutamia kohtia.

Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan

yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen _La Plumen_

numeron, jossa vastauksen piti olla.

Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat,

jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine

jäänauhoineen.

Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti

sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, _Afrikkalaisen

sotilaan muistelmia_, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat

puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta

lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon

kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä

paksun villahuivin takaa.

Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin

neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle

_La Plumen_ avaten sen samalla taitoksistaan.

Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään.

Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli

työnnetty kahden tähden väliin.

_La Vie Françaisessa_ herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella,

mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert

on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle.

Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen,

nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.

Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla

kuin heidän kynänsäkin.

Minkä täten nimelläni allekirjoitan:

_Louis Langremont_.

Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan

pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty,

vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei

minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen

kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.

Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa _La Plumea_. "No",

hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi

peräytyä."

Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne

Rival. Hän hoitaa asian."

Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa,

joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja

huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä.

Kuka teillä on toisena todistajana?"

"En tiedä, ei minulla ole ketään."

"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"

"Niin, Boisrenard."

"Osaatteko käytellä sapelia?"

"En lainkaan."

"Jumaliste! Entä pistoolia?"

"Osaan vähän ampua."

"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä

huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"

Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä,

ajeltuna ja hienona.

"Tulkaa mukaan", hän sanoi.

Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei

Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä

miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat

luukut oli huolellisesti tukittu.

Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen

kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi

maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista,

takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan

kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:

"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"

Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja

kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana

ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival

selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte

— te edistytte."

Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen

asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen

noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin

hän lähti.

Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän

istahti miettimään.

Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku

oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa?

Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä,

että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset

harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen

sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista

ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.

Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön

oikeassa."

Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului

pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta.

Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä,

synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä

ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä

nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne

arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain

vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan,

kauan.

Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään

Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on

järjestyksessä!"

Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen

sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi... kiitos." Pakinoitsija jatkoi:

"Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme.

Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen.

Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos

näin, Boisrenard!"

Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli

pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.

Kaunis ystävä · 第 59 / 188 题