"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin
likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä
tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden
vääristä painoista.
Palattuaan toimitukseen Duroy kirjoitti vastauksensa:
Eräs nimetön kirjoittaja _La Plumessa_ hakee kanssani riitaa erään
vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin
pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse
tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha,
ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan
kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia
kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin
kansliassa.
Tämä on koko totuus.
Mitä tulee _La Plumen_ toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin
torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei
sitä paitsi kannata vastata.
_Georges Duroy_.
Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät
vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä
julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.
Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä
mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät
hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat
saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.
Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä
jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään
voinut lieventää sen muutamia kohtia.
Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan
yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen _La Plumen_
numeron, jossa vastauksen piti olla.
Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat,
jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine
jäänauhoineen.
Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti
sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, _Afrikkalaisen
sotilaan muistelmia_, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat
puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta
lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon
kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä
paksun villahuivin takaa.
Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin
neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle
_La Plumen_ avaten sen samalla taitoksistaan.
Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään.
Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli
työnnetty kahden tähden väliin.
_La Vie Françaisessa_ herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella,
mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert
on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle.
Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen,
nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.
Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla
kuin heidän kynänsäkin.
Minkä täten nimelläni allekirjoitan:
_Louis Langremont_.
Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan
pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty,
vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei
minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.
Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen
kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.
Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa _La Plumea_. "No",
hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi
peräytyä."
Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne
Rival. Hän hoitaa asian."
Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa,
joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja
huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä.
Kuka teillä on toisena todistajana?"
"En tiedä, ei minulla ole ketään."
"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"
"Niin, Boisrenard."
"Osaatteko käytellä sapelia?"
"En lainkaan."
"Jumaliste! Entä pistoolia?"
"Osaan vähän ampua."
"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä
huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"
Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä,
ajeltuna ja hienona.
"Tulkaa mukaan", hän sanoi.
Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei
Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä
miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat
luukut oli huolellisesti tukittu.
Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen
kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi
maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista,
takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan
kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:
"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"
Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja
kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana
ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival
selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte
— te edistytte."
Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen
asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen
noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin
hän lähti.
Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän
istahti miettimään.
Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku
oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa?
Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä,
että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset
harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen
sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista
ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.
Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön
oikeassa."
Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului
pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta.
Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä,
synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä
ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä
nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne
arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain
vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan,
kauan.
Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään
Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on
järjestyksessä!"
Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen
sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi... kiitos." Pakinoitsija jatkoi:
"Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme.
Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen.
Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos
näin, Boisrenard!"
Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli
pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.