Boisrenard keskeytti hänet: "Niinpä niin. Se on teille hyvin ikävä
juttu. Sillä johtaja on kovin tarkka näissä asioissa. Tällaistahan
voisi sattua usein..."
Samassa Saint-Potin tuli huoneeseen. Duroy juoksi häntä vastaan:
"Oletteko lukenut _La Plumen_ jutun?"
"Olen. Tulen juuri Aubert’in muijan luota. Hän on todella olemassa,
mutta siveyspoliisi ei ole häntä pidättänyt. Huhussa ei ole perää."
Duroy syöksyi johtajan luo, joka oli hiukan kylmä ja katseli häntä
epäilevin silmin. Kuultuaan asian herra Walter selitti: "Menkää
ottamaan selko tuosta naisesta ja peruuttakaa juttu, niin ettei teistä
enää kirjoiteta siten. Sanon teille, mikä voi olla seurauksena. Se on
hyvin ikävää sanomalehtimiehelle, minulle ja teille. Sanomalehtimies
saa yhtä vähän olla epäilyksenalainen kuin Caesarin puoliso."
Duroy otti ajurin ja oppaakseen Saint-Potinin ja huusi kuskille: 18,
rue de l’Ecureuil, Montmartre.
Se oli iso talo, jossa täytyi kiivetä kuudenteen kerrokseen.
Villahameinen vanha eukko tuli avaamaan: "Mitä te nyt taas tahdotte?"
hän kysyi nähdessään Saint-Potinin.
Tämä vastasi: "Mukanani on eräs herra, joka on poliisitarkastaja ja
joka tahtoo saada tarkempia tietoja asiastanne."
Eukko päästi heidät sisään ja kertoi: "Täällä kävi aikaisemmin kaksi
herraa eräästä toisesta lehdestä, en tiedä mistä." Sitten kääntyi hän
Duroyn puoleen: "Herra siis haluaa saada tietää kuinka tämän asian
laita on?"
"Niin. Teidät pidätti eräs siveyspoliisi?"
Eukko kohotti käsivartensa: "Ei, herra, ei! Näin se oli. Minulla
on lihakauppias, joka kyllä on hyvä, mutta hän punnitsee niin
kurjasti. Olen nähnyt sen useita kertoja sanomatta sanaakaan, mutta
kun pyysin saada kilon kyljystä, sillä olin kutsunut tyttäreni ja
vävyni päivälliselle, niin näin, että hän punnitsi kelvottomia luita,
kyljysluita tietysti, mutta ei sellaisia kuin olisin halunnut.
Olisinhan tosin voinut tehdä siitä kalopsia, mutta kun haluaa saada
kyljyksiä, niin ei tietenkään tahtoisi ottaa toisten jätteitä. Minä
siis kieltäydyin niitä ottamasta, ja silloin hän sanoo minua vanhaksi
marakatiksi, ja minä vastaan sanomalla häntä lurjukseksi. Lyhyesti
sanoen me hyökkäsimme toistemme kimppuun, ja puodin ulkopuolelle
kokoutui sata ihmistä nauramaan ja irvistelemään. Sitten lopuksi tuli
poliisi ja sanoi, että meidän täytyi esittää asia komissaarille. Me
menimme sinne, ja hän lähetti meidät heti matkoihimme. Minä käyn nyt
muualta ostamassa enkä edes kulje hänen puotinsa sivuitse, sillä en
halua rettelöidä."