Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun
myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita
vastaan."
Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta.
Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista
hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut
vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja
syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä
tarkemmin mitä.
Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten
tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen
herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha
napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on
puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä
tuttavuuttanne."
Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen
ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he
istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.
Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut
sanomalehtialalla?"