Nuori mies hämmästyi ja epäröi: "Niinpä niin. Sitä paitsi häntä
pidetään eräänä kamarin pystyvimmistä voimista."
"Mahdollista kyllä. Sokeiden valtakunnassa silmäpuolikin on kuningas.
Kaikki nuo ihmiset ovat hyvin keskinkertaisia, sillä heidän
ajatuskykynsä on sulloutunut kahden seinän, rahan ja politiikan,
väliin. He ovat hölmöjä, ystäväni, joiden kanssa ei voi puhua mistään,
ei mistään sellaisesta, josta me mielellämme puhumme. Heidän älynsä
on laakea kuin malja, tai oikeammin kuin kaukalo, matala kuin Seine
Asnières’in kohdalla.
"Ja kuinka vaikea onkaan löytää miestä, jolla on ajatusten avaruutta
ja näköpiiriä, joka herättää meissä tunteen niistä meren raskaista
tuulahduksista, joita saa hengittää rannikolla. Olen tuntenut muutamia
sellaisia miehiä, mutta he ovat jo kuolleet."
Norbert de Varenne puhui kirkkaalla, mutta verhoutuneella äänellä, joka
olisi komeasti kaikunut yön hiljaisuudessa, jos hän olisi päästänyt
sen valloilleen. Hän tuntui olevan kiihtynyt ja masentunut. Sellainen
alakuloisuus valtaa joskus sielun ja panee sen kopisemaan routaisen
maan kaltaisena.
Hän jatkoi: "Mutta mitä merkitsee hiukkanen enemmän tai vähemmän
neroutta, kun kaikki kuitenkin kerran päättyy?"
Ja hän vaikeni. Duroy, joka tänä iltana oli hyvällä päällä, sanoi
hymyillen: "Te olette tänään huonolla tuulella, rakas mestari."
Runoilija vastasi: "Minä olen aina huonolla tuulella, ystäväni, ja
muutaman vuoden kuluttua te olette samanlainen kuin minä. Elämä on
kukkula. Niin kauan kun kuljemme ylöspäin, katselemme huippua ja
tunnemme itsemme onnelliseksi. Mutta kun pääsemme huipulle, näemmekin
äkkiä tien viettävän alaspäin, kohti loppua, joka on kuolema. Kulku
ylöspäin käy hitaasti, mutta alaspäin nopeasti. Teidän iässänne olemme
iloisia. Silloin toivomme niin paljon. Ne toiveet eivät koskaan
toteudu. Minun iässäni ei odoteta enää mitään muuta kuin... kuolemaa."
Duroy naurahti: "Hitto, te panette kylmät väreet kulkemaan pitkin
selkäpiitäni."
Norbert de Varenne jatkoi: "Ei, te ette vielä ymmärrä mitään, mutta
koittaa päivä, jolloin muistatte, mitä nyt olen teille sanonut.
"Se päivä koittaa, ja se koittaa monille jo varhain. Silloin, sinä
päivänä, nauru lakkaa, sillä kaikesta, mitä silloin näemme, meitä
vastaan tirkistelee kuolema.
"Oh, ettehän te ymmärrä koko sitä sanaa! Kuolema! Teidän ikäisellenne
se sana ei merkitse mitään. Minun ikäiselleni se on kauhistus.
"Niin, se selviää ihmiselle yhtäkkiä, ja silloin koko elämä muuttaa
muotoaan, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka ja miksi. Viidentoista
vuoden ajan minusta on tuntunut siltä kuin sisässäni olisi musta
nälkäinen peto. Olen vähän kerrassaan, kuukausi kuukaudelta, tunti
tunnilta alkanut tuntea kuinka jokin kalvaa perustuksiani, jäytää
kuin taloa, joka on luhistumaisillaan. Se on turmellut minut niin,
etten tunne itseäni. Minusta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä
entisestä loistavasta, vahvasta, terveestä minästäni, siitä mikä olin
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ei ole enää mitään jäljellä. Olen
nähnyt tuon jonkin muuttavan mustan tukkani valkeaksi. Ja kuinka
vahingoniloisen hitaasti ja viisaasti suunnitellen se on sen tehnyt! Se
on ottanut minulta pois kimmoisen ihoni, entisen ruumiini, jäseneni,
hampaani ja jättänyt jäljelle vain toivottoman sielun, jonka senkin se
minulta pian riistää.
"Niin, tuo kirottu eläin on nakertanut minut murskaksi, se on hiljaa
ja kaameasti sekunti sekunnilta tehnyt tuhotyötään sisässäni. Ja nyt
tunnen kuoleman kaikessa, mihin ryhdyn. Joka askeleella se lähestyy
minua, joka liike, joka henkäys jouduttaa sen inhottavaa työtä.
Hengittäminen, nukkuminen, juominen, syöminen, työnteko, uneksiminen,
kaikki mitä teemme, on kuolemaa. Elämä on kuolemaa.
"Tekin vielä joskus sen ymmärrätte. Jos vain neljännestunninkaan ajan
sitä ajattelette, niin sen ymmärrätte.
"Mitä te odotatte? Rakkauttako? Muutama suudelma vielä, ja sitten
olette voimaton.
"Mitä vielä? Rahaako? Mihin tarkoitukseen? Naisiako varten? Onpa se
onnea! Tai saadaksenne syödä paljon? Jotta tulisitte lihavaksi ja
huutaisitte öisin luuvalon takia?
"Mitä vielä? Kunniaako? Mitä hyötyä on kunniasta, kun ei voi poimia sen
hedelmiä rakkauden muodossa?
"Ja sitten? Aina vain kuolema kaiken loppuna.
"Nykyään näen sen niin läheltä, että minua usein haluttaa ojentaa
käteni karkottaakseni sen pois. Se peittää maan ja täyttää avaruuden.
Se tulee esiin kaikkialta. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä
murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutama valkoinen parranhaiven
ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt
se tulee.
"Se turmelee kaiken, mihin ryhdyn, kaiken, mitä näen, mitä syön ja
juon, kaiken, mitä rakastan, kuutamon, auringonnousun, aavan meren,
kauniit joenrannat ja kesäiltojen lauhkean ilman, joka on niin suloista
hengittää."
Hän kulki hiljalleen eteenpäin, vähän hengästyneenä, uneksien ääneen,
itseksensä ja melkein unohtaen, että joku häntä kuunteli.
Hän jatkoi: "Eikä mikään olento palaa enää milloinkaan, ei
milloinkaan... Kuvapatsaiden muotteja säilytetään, jotta voitaisiin
uudelleen valaa samanlaisia esineitä, mutta minun ruumiini, minun
kasvoni, minun ajatukseni ja toiveeni eivät milloinkaan palaa takaisin.
Ja kuitenkin on syntyvä miljoonia, miljardeja olentoja, jotka kaikki
poikkeavat minusta vain muutaman neliösentin verran. Heillä on kuten
minullakin nenä, silmät, otsa, posket, suu, ja heillä on myös sielu
niinkuin minullakin on sielu. Mutta sittenkään minä en enää milloinkaan
palaa takaisin. Minusta ei mikään osa, jonka voisi tuntea, esiinny
näissä lukemattomissa olennoissa, jotka ovat keskenään niin äärettömän
erilaiset ja joista jokainen sittenkin niin läheisesti muistuttaa minua.
"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava
avunhuutonsa? Mihin uskottava?
"Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine
lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema
on varma."
Hän pysähtyi, tarttui Duroyn rintapieliin ja sanoi hitaasti:
"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää,
monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämämme
muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettakaa vapautua kaikesta, mikä
teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa
elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista
ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan
ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin
romantikkojen ja naturalistien välinen riita ja kuinka mitätön jokin
talousarviokäsittely."
Hän joudutti askeliaan.
"Mutta te joudutte kokemaan myös epätoivoon langenneen pelottavan
hädän. Te saatte taistella hylättynä ja vajota pettymysten suohon. Te
huudatte 'auttakaa' joka taholle, mutta kukaan ei tule teitä auttamaan.
Te ojennatte käsivartenne, anotte tukea, rakkautta, lohtua, pelastusta.
"Mutta kukaan ei tule.
"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet
elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on
saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien
lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.
"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä
kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä
kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."
Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä
ja alistuneella äänellä:
"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä,
ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."